a little bit closer

Liukastelen mäkiä ylös ja alas kiittäen luojaa siitä, että Lontoossa on vielä ilta ja Lokilla hostellissa ilmainen wifi. Naputtelen puhelimen näyttöä aivan vimmatulla vauhdilla, eikä katseeni ylös peilinkirkkaasta jäästä nostaminen kostaudu kuin muutaman kerran koko kävelymatkan aikana. Kuuntelen pikkuruisesta iPodistani Taylor Swiftiä ja laulan välillä ääneen; väsyttää niin kovin paljon, mutta ihan sama.

Melkein yllätyn kun tajuan olevani niin nopeasti kotona - nauran laittaessani Helille viestiä että selvisin perille asti ("Kävi ilmi, että kotiin käveleminen on huomattavan paljon hauskempaa ILMAN seitsemän sentin korkoja!"). En edes muista milloin viimeksi olen avannut öisen kotiakävelyn jälkeen ulko-oven kiroamatta sitä, etten mennytkään bussilla.

Kello on jo huominen ja minun pitäisi mennä nukkumaan, iltalääkkeetkin on jo otettu mutta väsymyksestä (sekä luonnollisesti että kemikaalisesti aiheutuneesta) huolimatta en millään haluaisi. Ehkä kahlaan läpi vielä yhden luvun yöpöydälläni makaavasta Humisevasta harjusta, tai sitten nukahdan kirja vielä kädessäni ilman mitään muistikuvaa luetuista sanoista.

hey stephen 

i know looks can be deceiving 

but i know i saw a light in you

and as we walked 

we were talking

i didn't say half the things i wanted to

the way you walk, way you talk, way you say my name

it's beautiful, wonderful, don't you ever change

hey stephen 

why are people always leaving?

i think you and i should stay the same