credits clean

Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.

(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)


Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.