i see the way

Juoksen, ristiviittaan eri oppikirjojen välillä, konsultoin Appelsiinia vaimoineen, piirrän, etsin inspiraatiota Pinterestistä, piirrän lisää, harjoittelen kuorolauluja, meditoin, menen nukkumaan. Uusi päivä: toista sama.

Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukauden writer's designer's blockin jälkeen pihasuunnitelmat alkavat sujua toden teolla, lenkillä pääsee ulos aurinkoon eikä tarvitse ajatella yhtään mitään paitsi omaa hengitystä, meditoidessakaan ei keskitytä mihinkään vaan vain ollaan, ja kuorossa saan säännöllisesti laulaa ja nauraa ja täyttää viikon sosiaalisuuskiintiön. Näin on hyvä olla. Jos Heli vihdoin parantuisi kevätflunssastaan ja uskaltaisin tartuntakammoltani vihdoin nähdä häntäkin taas, saattaisin jopa sanoa että näin on aika täydellistä.

...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.