Herään aamulla vieraan herätyskellon jumalattomaan pirinään ja tajuan, että olen viimeksi uskaltanut antaa toisen ihmisen nukkua sängyssäni kesällä 2012. Hymyilen ja vedän aamutukkaisen tyttöni vielä hetkeksi päälleni lojumaan.
(Tajuan taas, että sen kesän-syksyn-vuosien-elämän ajatteleminen ei enää satu. Vuosi sitten en vilpittömästi uskonut että Lappitytön ajatteleminen ilman kipua voisi ikinä olla mahdollisuus, ja nyt se on... pysyvä tila. Totuus. Hän on osa menneisyyttä jota en enää kaipaa.)
Lento hihkaisee nimeni ja ripustautuu kaulaani nähdessään minut, kikatamme Takun kanssa molemmat ääneen kun fortena laulettava essämme pääsee kurkuistamme jonain aivan muuna.
Migreeni puristaa ohimoitani ja itken kun lääkkeet eivät auta. Ikävöin äitiä.
Katson (500) Days of Summerin, enkä muista milloin olen viimeksi rakastunut yhtä täysillä elokuvaan. Katson sen perään vielä 10 Things I Hate About You:n, Don Jonin ja Inceptionin, kirjoitan capslockilla tumblriin Joseph Gordon-Levittin hymykuopista ja nauran ilosta.
Kellon lyödessä kaksitoista suljen silmäni ja toivon, toivon, toivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)