Tänä aamuna heräsin hymy huulillani ja kesti pitkään muistaa, miksi olin niin onnellinen. Yleensä hyvät unet lipsuvat mielestäni heti herättyäni, mutta tämä jäi vain pyörimään päässäni, valkokultaa ja korkokenkiä ja ääni joka ei tärissyt ollenkaan, pyörimään pyörimään pyörimään kunnes voin pahoin ja minun on pakko nousta ylös. Suljen silmäni, vedän syvään henkeä ja lähden suihkuun. Uusi päivä.
(Lääkäri lupasi minun ajavani itseni burnoutiin kesään mennessä jos jatkan kaiken tämän kanssa. Koulu, läksyt ja tentit, kuoro, hallitus, matkatoimikunta, laulutunnit, oppilaskunta, johtokunta - liian rikkinäinen tyttö on haukannut liian paljon liian nopeasti. Kai minun pitää luopua laulutunneista, ehkä, kai, saa nähdä.)
Jotenkin selviän kouluun asti, jotenkin onnistun tekemään täydellisen pallon muotoisen asetelman ruusuista ja gerberoista. Jotenkin onnistun juttelemaan luokkalaisten kanssa, en muista puoliakaan kun keskityn itkun pidättelemiseen mutta kai minä esitin taas normaalia. Kotimatkalla puhelin piippaa jatkuvasti mutta se on vain luokkalaisten ryhmäkeskustelu, jotain perhekuvia se äänekkäin jakaa mutta minä vain tuijotan näyttöä pala kurkussa.
Olen romahtaa, ainahan minä olen romahtaa. Kalenterin täyttymisenkin takia, mutta myös ihan pääni sisällä. Miks mua ei haluta miks mua ei haluta miks mua ei haluta, miks oon näin vitun ruma, miks en muka sais laihduttaa itteäni aivan pikkuruiseksi, miks en oo tarpeeksi hyvä itelleni, miks en oo tarpeeks hyvä kellekään, haluun viiltää itteni auki, mua oksettaa, miks kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu, miks en kelpaa? En ymmärrä, miten yhteen tyttöön voi mahtua näin paljon pahaa oloa. Marja on viikonlopun tyttöystävänsä kanssa, Lokki on viikonlopun miehensä kanssa, pojat ovat viikonlopun sitseillä ja tupareissa ja vanhemmillaan ja tyttöystäviensä kanssa, minä olen - niin. Minä olen yksin.
(Ainahan minä olen yksin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)