supermassive black hole

Innostuessani kunnolla jostain asiasta menen aina sanoissa sekaisin, unohdan kirjaimia tavuja sanoja välistä ja änkytän ja olen yleisellä tasolla nolo, en tiedä ajattelenko nopeammin kuin suu pysyy mukana vai onko suu liian nopea aivoille mutta joka tapauksessa - tärisen innosta ja käteni heiluvat puheen mukana ja äiti yrittää pidätellä naurua. "Sua on ihan uskomatonta kattoa vierestä kun tunnet niin paljon", hän sanoo kun vihdoin puhkeaa nauruun; meillä on kerrankin oikeasti hyvä aamu minä vastaan naama leveään hymyyn väännettynä ("Onks tää muka jokin yllätys että mä vähän tykkään kirjoista, mä joka muistaakseni menin ala-asteella laskuissa sekaisin kahdenkymmenennenseitsemännen Azkabanin vangin lukukerran jälkeen?") ja levittäydyn lattialle makaamaan. Lojun siinä yli tunnin, puhumme Agatha Christien luokkaerittelystä, Poirot'n ja Hastingsin suhteesta verrattuna Holmesin ja Watsonin suhteeseen, modernin salapoliisikirjallisuuden hyvistä ja huonoista puolista, siitä mikä tekee Tolkienista ja Rowlingista niin suuria poikkeuksia tyylilajissa jota emme kumpikaan normaalisti siedä, Jane Austenin naiskuvasta, postmodernin kirjallisuuden kliseistä, BBC:n adaptioden täydellisyydestä ja lopulta uusimman Sherlock-kauden finaaliin liittyvistä teorioista. (Minä ja äiti emme ole samaa mieltä monesta asiasta, mutta rakkaus Mark Gatissin käsikirjoituksia kohtaan palaa hänessä melkein yhtä voimakkaana kuin minussa. Melkein.)

Nyt on keskiviikko; huomenna käyn lankakaupassa, perjantaina lähden pikkuveljen kanssa ulos, lauantaina mitä todennäköisimmin poden krapulaa, ja sunnuntaina lennän taas kerran Mongolian ja Siperian yli. Kotiin kotiin kotiin kotiin.