Neppari halaa minua nauraen kun kommentoin muiden luokkalaisten tummia vaatteita, mutta silti kun terapiaryhmässä piti piirtää omakuva niin tulos oli mustavalkoinen hahmo ilman kasvoja. Kerään kansioon papereita tunne-elämän epävakauden komorbiditeetista ja biososiaalisesta selitysmallista ja jaksan toivoa, että joskus tulevaisuudessa ajatuksenikin ovat taas värillisiä.
(Olen niin väsynyt niin väsynyt niin kamalan väsynyt ja tämä asunto on aivan helvetin kylmä, katson Marjan kanssa zombieleffoja ja väsymyksestä huolimatta välttelen nukkumaanmenoa koska ei minua ole luotu viettämään öitä yksin.)
Mutta oikeasti, en olisi ikinä uskonut miten lohdullista on olla Tampereella, herätä siihen kun kissa leikkii sängyssäni ja kirota Marjan kanssa aamupakkasia. Eilen olin koulupäivän ja ensimmäisen DKT-yksilöterapiakäynnin jälkeen illan TAYSilla Helin luona, aluksi kolmen viikon poissaolon aiheuttama epävarmuus sumensi ajatuksia ja lukitsi raajani mutta ei mennyt kauaa kun olin jo nukahtamaisillani kapealla sängyllä, nenä painautunut tutulta tuoksuvaan tukkaan. Hetken aikaa hengitin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)