doigts

Illan harkoissa minut käskettiin spontaanisti nousemaan ylös ja esittelemään itseni kaikille, kertomaan vastuualueeni hallituksessa ja ketkä kaikki minulle vastaavat. Parin sekunnin ajan olen täysin lamaantunut paikoilleni, tuijotan melkein seitsemänkymmenhenkisen porukan edessä seisovaa naista ja yritän telepaattisesti kommunikoida ei ei ei ei ei EI EI EI mutta hän vain katsoo odottavasti. Nousen hitaasti ylös, oman nimeni onnistun sanomaan ennen kuin pakokauhu iskee ja ääni alkaa täristä, mitä mä teen mitä mä sanon apua kaikki katsoo mua älkää katsoko mua älkää naurako menkää pois päästäkää mut pois pois pois pois, änkytän ja punastelen ja haluan vain vajota lattian läpi. "Ja, öö, ja... Niin, siinä se taiskin olla", soperran lyhyen puheeni lopuksi, istun takaisin alas ja suljen silmäni, en itke en itke en itke mä en suostu itkemään kesken treenien. Päässä suhisee ja keuhkoja puristaa enkä tajua ollenkaan mitä loput neljä henkeä sanovat, lauluääneni on pettää vielä tunninkin jälkeen kun en yksinkertaisesti saa rentouduttua. Hävettää.

Naurettavinta tässä on, että olen aina ollut todella sosiaalinen ihminen ja mahtava yleisön kuin yleisön edessä, musikaaleissa saan tanssisooloja ja teatterissa monologeja, adrenaliini virtaa ja olen ratketa ilosta - tai ainakin olin, ennen kuin jokin sisälläni päätti että olen vain typerä likka joka ei ansaitse ilmatilaa. Jos onnistuisin joskus parantumaan kaikesta tästä paskasta, tulisinkohan palaamaan siihen mikä oli täysin normaali olotila vielä teini-iän loppumetreillä: luonnollinen johtaja, social butterfly, huomion onnellinen keskipiste? Pelkään niin paljon jääväni loppuelämäkseni mykäksi, näkymättömyyttä kaipaavaksi seinäruusuksi.

(Seinäruusu, niin kovin kaunis sana: herkkiä tapetteja ja s-kirjainten suhina ja kieleltä rullaava r. En minä ole sellainen.)