jokainen lause jää ke

Sanojen prosessoimiseen menee sekunti tai kaksi. Sitten se iskee, täysillä vasten rintakehää, iskee ilmat pihalle ja nappaa jonkin sisälläni kuristusotteeseen - ei se ole pala kurkussa, se on paljon matalammalla mutta silti selvästi jossain siellä suunnalla. Se jokin vääntyy ja kääntyy ja kiertää itsensä solmuun samalla kun sydän ei osaa päättää jättääkö lyöntejä välistä vai lyödäkö viisinkertaisella nopeudella, keuhkoni eivät yhtäkkiä toimi kunnolla vaan päästävät happea sisään-ulos-sisään-ulos aivan liian pienissä erissä, pienet tähdet valtaavat näkökenttäni ja pysy tajuissas pysy tajuissas pysy tajuissas sä et voi lyyhistyä Marjan nähden nyt pysyt vittu tajuissas -

En tiedä miksi jaksan edelleen reagoida niin voimakkaasti. Ei minua haluta, ei minua haluta, milloin minä opin että ei minua haluta? Päivät illat yöt ovat kaikki parempia ilman minua, helpompia, hauskempia, usko jo. Pakenen huoneeseeni ja painaudun nurkkaan, en saa vedettyä itseäni tarpeeksi tiukalle kerälle, tarpeeksi kauas pois. Panssari ratkeilee: en halua enää ikinä pyytää keneltäkään mitään, en halua edes puhua ääneen; ei minua kuitenkaan kuulla. Tai ehkä kuullaan mutta ei vaan välitetä, en tiedä. Ihan sama ihan sama ihan sama ihan sama.

(En näytä kuinka paljon minuun sattuu koska se sattuisi vielä enemmän, on helpompaa pukea päälle hymy ja näytellä niin helvetin itsevarmaa ja kypsää ja ymmärtäväistä, helpompaa odottaa kunnes on yksin ennen kuin repii ihon ja itkee silmät kipeiksi. Silloin kun viimeksi viilsin yläruumiini auki ja teippasin vielä lämpimiä sisäelimiä kauniisti käsivarsilleni - ei, en ajattele sitä, ei, senhän takia en enää voi. Mitä tahansa kunhan toiset eivät näe, kuinka epätoivoinen oikeasti olen.)

(Välillä leikittelen ajatuksella, että olisin oikeasti jonkun ensimmäinen vaihtoehto.)