pretty vacant

"siis etkö sä tajua että sä et voi puhua tyttärelles tolleen? etkö sä ihan oikeasti ymmärrä että mun ei oo pakko kuunnella tollasta yhtään keneltäkään, saati sitte mun äidiltä?"

eilen äiti oli passiivis-agressiivinen marttyyri kerran liikaa, ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen minä ihan oikeasti huudan. kerron äidille ihan oikeasti mitä mieltä olen hänen käytöksestään minua kohtaan ja silti minä olen taas se joka on illalla yksin huoneessaan itkien - äiti on viaton uhri ja minä hirviö joka ylireagoi kaikkeen. en jaksa tätä samaa paskaa vuodesta toiseen, haluaisin kovasti nähdä kiinan muurin kesällä mutta en tiedä kykenenkö tulemaan tänne enää. isi tulee suomeen pari kertaa vuodessa työmatkoille ja veli aloittaa yliopiston joko suomessa tai skotlannissa tänä syksynä, ehkä se riittää minulle. en ainakaan enää ikinä tule näin pitkäksi aikaa, luulisi että viime vuoden kuukauden reissun jälkeinen totaaliromahdus olisi opettanut kuinka fiksua on olla äidin seurassa muutamaa päivää pidempää.

(isi lähti puoli seitsemältä töihin, veli puoli kahdeksalta kouluun, äiti yhdeksältä hammaslääkärille. kun ulko-ovi kolahti kolmannen kerran hiivin ylimpään kerrokseen, kävelen sydän tykyttäen käytävän ja vanhempien makuuhuoneen läpi heidän kylpyhuoneeseensa. vedän vaa'an esille kaapin alta, riisun vaatteeni ja astun päälle. vihaan itseäni.)

haluaisin kovin matkustaa takaisin edinburghiin, kiivetä arthur's seatin huipulle ja katsoa vanhaa kaupunkia. tai ehkä pariisiin, viettää viisi tuntia louvressa suomatta ajatustakaan maailman yliarvostetuimmalle maalaukselle ja illalla mennä boulevard de clichylle kiertämään kellarikerroskauppoja. edinburgh, pariisi, brysseli, canterbury, lontoo, san francisco, lontoo, lontoo, lontoo, välillä minulla on niin ikävä lontoota etten tiedä mitä tehdä, jokainen solu kehossani huutaa lentolippujen ja halpojen hostellien perään.