Olin pikkuveljen ja hänen luokkalaisten kanssa baarikierroksella Sanlitunr'ssa, huomaa että suurin osa heistä ovat ns. arrogant rich white kids: yksi saa hepulin tajuttuaan ostaneensa sokeria kokaiinin sijaan, toisella on kamalan huono downer-trippi ja jostain syystä minä olen se joka päätyy häntä rauhoittelemaan. ("Breathe with me, okay? Inhale twice fast and once slowly, then exhale twice fast and once slowly. Yeah, just like that. I promise you're okay - you'll feel a bit sick for a while because you've drunk alcohol as well, but once you feel up to it we'll grab a cab and get you home, where you're gonna drink a bottle of water, take a leak, and go straight to bed, and I swear to God you'll be fine in the morning. Just breathe.") Päästyämme vihdoin pimeän taksin kautta hänen kotiovelleen asti hän katsoo minua silmiin ja kiittää, sanoo että toivottavasti kaverini ja tyttöystäväni tietävät kuinka hyvä ihminen heillä on elämässään. Nauran päin naamaa - "sorry to burst your bubble, but I'm actually completely fucking inconsequential, ask anyone who knows me" - ja kävelen veljen kanssa pakkasessa kotiin.
(Onneksi veli ei ole yhtä saatanan typerä kuin jotkut kaverinsa, hän ei suostu olemaan edes samassa pöydässä jos tietää huumeilla olevan osuus illanvietossa, saati sitten että vetäisi itse yhtään mitään. Hänhän ei koske edes tupakkaan: ei ole pelkästään koulussa siskoaan parempi. Nuorempana olin hänelle kamalan katkera, mutta nykyään olen vain niin ylpeä että välillä tuntuu kuin olisin pakahtumassa. Hyvä että jompikumpi meistä osaa elää kunnialla.)
Kotiin päästyäni syön iltapalaa, pesen meikit ja käperryn sänkyni nurkkaan itkemään. Tuijotan puhelintani ja haluan heittää sen seinää päin, vihaan itseäni kun olen niin epävarma mustasukkainen ruma lihava ei-haluttu. Completely fucking inconsequential.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)