"Söpöt lapaset hei."
"Haist vittu, tääl on kylmä."
Nauramme ja nauramme ja nauramme tutussa kahvilassa poikien ja Lokin kanssa. En ollutkaan tajunnut miten ikävä minulla oikeasti on ollut porukkaa joka on ollut tukenani koko täysi-ikäisen elämäni, jo viiden minuutin jälkeen tuntui kuin ainakin yksi kuminauhoista keuhkojeni ympärillä olisi napsahtanut poikki. Sepitän orkideojen kasvualustoista ja omenapuiden varttamisesta ja työssäoppimispaikoista tuhat sanaa minuutissa ja muut vain hymyilevät, näen että he ovat ihan oikeasti onnellisia puolestani kun olen vihdoin löytänyt paikkani. Kahden tunnin jälkeen Appelsiini lähtee treeneihin, Punapää töihin, Kuoropoika ja Ernu leffaa katsomaan, Lokki gradua kirjoittamaan ja minä sovin Marjan kanssa treffit Citymarketiin; yhtäkkiä tajuan että olemme jossain vaiheessa kasvaneet aikuiseksi (voi sitä ensimmäistä iltaa, juuri ja juuri kahdeksantoistavuotias ja aivan kujalla uudessa kaupungissa uudessa asunnossa uudessa koulussa) ja onnistuneet silti pitämään toisistamme kiinni. Meillä on kaikilla omat ongelmamme, osalla suuremmat kuin toisilla - Punapää juo edelleen aivan liikaa, Kuoropojan paino on noussut kamalasti enkä muista milloin hän on edellisen kerran hymyillyt aidosti, minä olen minä - mutta jotenkin olemme kaikki vielä tässä, täynnä hyväähuonoa huumoria ja aasinsiltoja joita vain me ymmärrämme.
Kotona minua odottaa tiskivuori ja laskuja ja vaaka ja tenttimateriaalit ja kymmenen uutta sähköpostia, mutta tämän yhden päivän jaksan hymyillä ihan loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)