in the dark

Väsyttää niin kamalan paljon. Nukun joka yö yhdeksän tunnin unia mutta silti olen kuolla jo iltapäivisin, koulupäivistä selviän vihreän Edin avulla ja illoista vain silkalla tahdonvoimalla. Ehkä olen haukannut liian suuren palan, ehkä minun ei olisi pitänyt miltei kahden vuoden sairasloman jälkeen hypätä suoraan täyspäiväisen koulunkäynnin lisäksi oppilaskuntaan ja kuoron hallitukseen ja matkatoimikuntaan ja yksityisille laulutunneille, ehkä olisi ollut hyvä pitää taukoa laulusta ja jättää kaikki ylimääräinen vastuu pois kunnes saan ensin totuteltua herätyskelloon ja muihin ihmisiin. Mutta nyt on liian myöhäistä tehdä mitään muutoksia, nyt olen sitoutunut enkä voi muuta kuin juosta paikasta toiseen ja yrittää leikkiä kilttiä tyttöä, kunnon kansalaista, vastuullista aikuista.

(Oikeasti minä kyllä rakastan harrastuksiani ja uskon ihan oikeasti joskus valmistuvani, mutta... En tiedä. Välillä minun on ikävä sitä, kun pystyin lukemaan kirjaa tai tekemään palapeliä tai edes nukkumaan ilman, että on huono omatunto koska pitäisi olla tekemässä jotain muuta.)

Onneksi on iltoja kun saa käpristyä sängylle sohvalle minne tahansa, piirtää kuvioita ja salaisuuksia toisen käsivarteen, selittää koulusta ja kavereista ja mustekaloista ja eri puurojen täydellisyydestä. Enkä tänään edes ahdistunut vaikka tavut meinasivat koko ajan mennä sekaisin enkä yhdessä vaiheessa millään ollut muistaa sanaa 'luola', hetken olin jo vajota maan alle mutta Heli ei pilkannut vaan vain hymyillen arvuutteli että mitäköhän sanaa tarkoitan.

Nyt olen taas yksin pimeässä huoneessa ja pitäisi mennä nukkumaan, täällä on liian hiljaista enkä uskalla kävellä avaamaan ovea.

(Miten tänään on vasta maanantai?)