"miltä nyt tuntuu?"
"totta puhuen oon ihan hullun helpottunut. tai siis, olihan se aika nolo tilanne, mutta mä en oo sellainen ihminen joka salailee tunteitaan. salailu on raskasta."
suuni vääntyy hymyyn kävellessäni ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon päiväsairaalan pihalle, paikka on omituisen tyhjä. korkoni kopisevat kiiltävällä lattialla kävellessäni omahoitajan huoneeseen, lösähdän nojatuoliin jalat ristissä ja suljen silmäni. vihdoin avaan suuni, kerron heinäkuusta, kerron uusista lääkkeistä ja krapulaisesta katumuksesta ja jäätelöstä ja isoisästä ja spontaaneista tunteiden tunnustamisesta ja vessan yllä kumartamisesta ja kahdeksasta kuukaudesta ja kimaltavista kouluvihkoista ja kolmesta kilosta. hoitajan ääni on tuttu ja turvallinen vaikka näin häntä vain kolmekymmentä päivää, hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja tietää milloin olla sanomatta mitään.
(öisin ulkona tuoksuu jo syksy.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)