teen idle

"holy shit, tääkin tyyppi oli oikeesti mukava ja pätevä ja kaikkee. ehkä mulla on vielä toivoa, jos kaikki psyk työntekijät ei ookaan saamattomia paskoja niinku mun terapeutti ja yths:n lääkäri."

kolme vuotta olin hiljaa luullut että kaikki mielenterveystyöntekijät ovat loppujen lopuksi täysin hyödyttömiä, ainakin omassa tapauksessani. ihan kivoja, mutta joko eivät tajua tai eivät vaan osaa auttaa. nyt olen kolme kuukautta ollut julkisilla enkä ole tunnistaa itseäni; voisiko se oikeasti olla niin, että tampereen yths (ja minun terapeuttini) ei olekaan normi, vaan valitettava poikkeus? kävellessäni psykiatriselta poliklinikalta bussipysäkille laitoin hämmentyneenä viestiä helille: onko ihan tosissaan olemassa ihmisiä, jotka osaavat auttaa minua? päiväsairaalan lääkäri vaihtoi lääkkeeni sellaisiin jotka ihan oikeasti toimivat, omahoitaja osasi kuukauden ajan kysyä juuri ne oikeat kysymykset jotka saavat minut kyseenalaistamaan koko käksitykseni omasta käyttäytymisestäni, ja tänään tapaamani psykologi oli aivan uskomattoman pätevä.

ajattelen aina kaiken huonon tapahtuvan koska minä olen huono ihminen, mutta kaiken hyvän tapahtuvan ulkoisten tekijöiden takia: esimerkiksi pilasin lukion koska olin typerä paska mutta pääsin yliopistoon vain koska englantini on ulkomailla asumisen takia poikkeuksellisen hyvä. "ja siis mieti nyt", se psykologi sanoi tänään, "sä olisit voinut luovuttaa lääkkeiden suhteen ja jättää ne ottamatta, ei kukaan sua niitä pakottanut syömään joka aamu. kukaan ei pakota sua käymään terapiassa. sä olisit voinut jäädä kitumaan yliopistoon tai jäädä sairaseläkkeelle, kukaan ei pakottanut sua hakemaan ammattikouluun tai tekemään töitä sen eteen että pääset sinne. eikä niitä ystäviäkään noin vain saada, sä olisit voinut luovuttaa sosiaalisten suhteiden suhteen mutta et tehnyt niin." monta sekuntia meni ohi hänen lopetettua puhumisen ennen kuin kykenin muodostamaan minkäänlaisen vastauksen, niin pahasti hämmennyin. olen niin pitkään ollut vain sarja epäonnistumisia, tuntuu oudolta ajatella että olisin tehnyt jotain oikein.

ensimmäistä kertaa ikinä minä todellakin uskoin (uskon) jonkun sanoessa minun tehneen hyviä valintoja, valintoja jotka olen ihan itse tehnyt ja joista voin olla ylpeä. ehkä elämäni ei ole parempaa kuin puoli vuotta sitten vain sen takia että no mä nyt sain koulupaikan ja uudet lääkkeet toimii ja hoitajat kysyvät oikeat kysymykset ja marja muutti kimppaan mun kanssa; ehkä elämäni on parempaa koska minä tein valinnan hakea kouluun jonne halusin, koska minä jaksoin panostaa hoitooni vaikka takana oli vain epäonnistumisia, koska minä päätin miettiä kysymyksiä ja antaa niille vastauksia, koska minä olen niin hyvä ystävä että marja haluaa asua kanssani.

(no tulipas nyt syvällistä settiä. oikeastaan tämä päivä on ollut aika nauruntäytteinen, opin meinaan koulussa käyttämään liekinheitintä.)