marja ei ikinä kommentoi mitään niinä harvoina hetkinä kun henkinen patoni murtuu ja purskahdan itkuun hänen edessään. hän vain kuuntelee minun hysteeristä sopertamistani (kuusitoista tuntia ja kahdeksan kuukautta tai seitsemän vuotta ei merkinnyt edes sen vertaa tai mä pelkään niin paljon jääväni yksin) ja kysyy satunnaisen kysymyksen selventääkseen tapahtumia. hän ei ikinä yritä lohduttaa minua, hän ei ikinä sano että kaikki tulee olemaan hyvin, hän ei ikinä ota kädestäni kiinni tai sano olevani jonkin arvoinen, ja se on ihan okei - kaikki eivät ole yhtä helposti avautuvia kuin minä, eivätkä kaikki ole yhtä huolettomia ystävien keskeisen fyysisen läheisyyden kanssa kuin minä.
mutta välillä minä vain tarvitsisin jonkun joka pitäisi minusta kiinni ja vakuuttelisi minun saavan onnellisen lopun, jonkun joka sanoisi että saan syödä jäätelöä keskellä päivää ja että on okei tarvita pehmolelu yksinäisinä öinä eikä maailma lopu siihen jos painoni nousee kolmella kilolla.
(pakkasin tänään penaalin koulun alkua varten. olen kauhuissani.)
Mä sanon sulle, että sä saat vielä onnellisen lopun, mä uskon suhun. Jos voisin niin halaisin sua ja tsemppaisin sua noina hetkinä. Lähetän ison virtuaalisen rutistushalauksen <3
VastaaPoistakiitos <3
PoistaMutta kun et sä tarvitse siihen ketään! Tarvitset vain itseluottamusta, rohkeutta ja uskoa - rakkautta elämään - siinä on etsittävää elämän tarkoitukseksi asti, ja vain sinä voit tehdä sen.
VastaaPoista(Rohkaistun sanomaan pari humalasta lausetta. Kaikella hyvällä.)
en tarvitse ketään mihin tarkalleen? onnellisuuteen? tietenkin minä tiedän olevani itse vastuussa omasta elämästäni ja onnellisuudestani. en ole typerä. minä olen yksinäinen ja kaipaan toisen ihmisen *läheisyyttä*, en elä missään harhaluulossa että joku muu voisi maagisesti parantaa minut. saatoit tarkoittaa hyvällä, mutta kommenttisi kuulosti lähinnä halventavalta ja älyäni vähättelevältä.
Poista