"wait wait hang on a sec! i love you. that's all. you may now go to sleep."
kyyneleet nousivat silmiini puhuessani eilen illalla pikkuveljen kanssa skypessä. hän ei kertaakaan tätä ennen, ei kertaakaan koko yhdeksäntoista-ja-puolivuotisen elämänsä aikana ole sanonut minulle rakastavansa minua - suurin tunteidenosoitus on ollut miehekäs selänläpsäyshalaus ja mutisten tunnustettu so turns out you're not completely useless. kai välimatka tekee temppunsa meidän molempien aivoille: vaikka en ole ikinä oppinut ikävöimään vanhempiani niin jokin sisälläni sattuu kun ajattelen minua ja veljeä erottavia yli seitsemäätuhatta kilometriä.
onneksi ei ole hirveän paljon aikaa ajatella perheasioita. toinen koulupäivä oli vielä hullumpi kuin ensimmäinen, eksymisen ja yleisen hämmennyksen lisäksi oli ihan oikeita oppitunteja, ja ilta on mennyt opetellen tunnistamaan ulkoa muumiotautia (jota olen joka kerta vahingossa kutsua zombietaudiksi) ja kalifornianripsiäsiä ja vaikka mitä kaikkea asioita joiden olemassaololle en aikaisemmin ole suonut ajatustakaan.
(melkein en uskalla sanoa tätä, mutta olen saattanut saada kavereita koulusta. ainakin me istumme yhdessä ruokalassa ja nauramme räjähdysmäisesti lisääntyville kirvoille ja tärisemme saman sateenvarjon alla bussipysäkillä. apua, antakaa minun kelvata tällaisena, rikkinäisenä ja epävarmana ja ihan vähän paljon kauhusta kankeana.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)