herään hiljaa ja rauhallisesti, ja muutaman autuaan sekunnin ajan olen täysin tyyni, onnellinen, siellä minne kuulunkin. sitten unimaailmastani viipyvä tuoksu katoaa ja kädelläni kohtaankin vain seinän: olen marjan kanssa jakamassani asunnossa, minun makuuhuoneessani, yhdeksänkymmentä senttimetriä leveässä sängyssäni; on perjantai, kello on kymmenen aamulla, ja minun hiukseni ovat edelleen lyhyet. suru iskee kuin nyrkki suoraan rintalastaani vasten, mutta tungen sen samaan pieneen rasiaan kaiken muunkin kanssa ja nousen ylös. uusi päivä.
ennen nukahtamista puhuin viirun kanssa asioista joita pelottaa sanoa ääneen. hän lohdutti ja sanoi suuria totuuksia, lupasi asioita joita pelottaa uskoa siussa ei oo mitän vikaa mutta ehkä teen silti parhaani. vaikka ennen niin vahva uskoni jumalaan tuntuu palaneen poroksi, jaksan silti uskoa for i know the plans i have for you siihen, että kaikella on tarkoituksensa, että kaikki johtaa parempaan.
(vaikka nykyään istunkin keskittymässä itseeni ja mieleni tyhentämiseen sen sijaan että polvistuisin ja pyytäisin parannusta, menen silti aina välillä tyhjän kirkon takapenkille istumaan. turvapaikka läpi elämän, hiljainen ja hennosti suitsukkeelta tuoksuva; täällä osaan hengittää. vihdoin noustessani sytytän marian patsaalle kynttilän, mutta enää en kumarra krusifiksille sen edessä enkä kasta sormiani vihkiveteen, en tee ristinmerkkiä enkä sano amen. olen oma herrani, oma pelastajani.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)