seitsemän vuotta vietin vasemman käden sormenpäät kovettumilla ja edelleen, kahdeksan vuotta lopettamisen jälkeen, käteni painavat näkymättömiä kieliä ja vetävät olematonta jousta joka kerta kun kuulen musiikkia. näinä hetkinä vihaan vanhempiani, vihaan, vihaan sitä että heidän tukahduttava painostus sai minut murtumaan ja lopettamaan soiton; edes se että käsieni nivelet eivät todennäköisesti olisi kestäneet montaa vuotta kauempaa ei lohduta, sillä silloin olisin sentään lopettanut vasta kun en olisi fyysisesti enää kyennyt jatkamaan, olisin tiennyt tehneeni kaikkeni.
onneksi kuoro ja laulutunnit jatkuvat reilun viikon päästä, kesän mittaisen tauon jälkeen on ollut ikävä nuottitelinettä ja metronomia ja kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja ulkoa opeteltavia nuotteja. edes jotain lohtua tähän niin helvetin hiljaiseen elämään, ei minua ole tehty vain kuuntelemaan musiikkia tunnista päivästä viikosta toiseen. jo ensi kuussa seison taas tuomiokirkossa yleisön edessä, lokakuussa yliopiston juhlasalissa ja joulukuussa on tietenkin konsertti toisensa jälkeen; eipähän ainakaan jää syksyn aikataulut tyhjiksi.
ulkona sataa kuudetta päivää.
Sello... Soitin sitä kymmenisen vuotta säännöllisesti soittotunneilla. Vihasin sitä, mutta rakastin sitä. Hirvittää laulutuntien jatkuminen, sillä en ole kesällä laulanut tarpeeksi ja saan uuden opettajan... Miehen. Uh.
VastaaPoista