okei, me olemme juoneet puokkiin kolme pulloa punaviiniä, mutta silti - minä todella rakastan tätiäni-joka-on-myös-kummitätini. koko hänen perhettän. muistan kun vanhemman serkkuni kanssa leikimme pöydän alla nuoremman serkun ristiäisissä, muistan kun viime vuoden touko-kesäkuun vaihteessa minun ollessa täysin murtunut parisuhteen päätyttyä nuorempi serkku (joka on vähintään yhtä tunnevammanen kuin isäni ja veljeni) halasi minua ja sanoi että hänelle voi puhua jos tarvitsen korvaa, muistan kun viime jouluna setä sanoi olevansa ylpeä minusta, muistan kun puoli tuntia sitten täti sanoi ettei äitini ansaitse minua tyttäreksi tai kukaan eksäni minua omakseen... muisan sen kaiken, vaikka se olisi heille kunka merkityksetöntä tahansa.
en tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin ihanan epäperheen, mutta jotenkin he ovat silti olleet tukenani koko elämäni, etenkin silloin kun kaikki muut (tyttöystävä vanhemmat se elämäni suurin kaikki) ovat jättäneet minut. nyt alkukesästäkin, kun minä sain paniikkikohtauksen kesken nuoremman serkun lakkiaisia, vanhemman serkun tyttöystävä vietti ties kuinka kauan puhuen minulle rauhoittavasti. jotenkin hänkin, joka ei edes ole virallisesti sukua ja on ties kuinka monta vuotta nuorempi, tuntuu perheeltä.
välttelin tätä taloa ihan turhista syistä (he tietävät syömishäiriöstäni, en siis näe heitä kolmeen kuukauteen koska häpeän sitä etten ole laihtunut) koko kesän, ette voi ymmärtää miten paljon kadun sitä nyt. täällä voin olla tasan tarkkaan oma itseni - en minä täällä edes osaisi olla kukaan muu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)