välillä tuntuu kuin sekoaisin tästä tietämättömyydestä, tästä turhautumisen määrästä. harkitsen laittavani viestiä ässälle: yllättävä liittolainen, ässä hihassani, joka tietää yhdestä tietystä kiemurasta enemmän kuin kukaan muu - tai ei välttämättä enempää, aika hyvin minä olen marjalle pitkin viikkoja kiroillut, mutta ässä ihan oikeasti ymmärtää mistä puhun. tiedän mitä hän vastaisi: "jaksa vaan, kyllä se oikea hetki vielä koittaa, oot ihan huippu." tuntuu hassulta kysyä kun tietää jo vastauksen, mutta välillä se on vain pakko kuulla jonkun toisen suusta.
eilen annoin itselleni luvan syödä marjan tekemää käärretorttua ja jopa leipääkin, olinhan minä aamulla pyöräillyt viereiseen kaupunkiin ja takaisin ostamaan työvaatteet (minä, minihameinen ja korkokenkäinen lipstick lesbian, päälläni turvakengät, työhaalarit ja raksatakki, herrajumala). tänään taas juoksen juoksen juoksen, jos kerran olen asettanut tavoitteen niin minähän en vittu luovuta. vaa'an numerot alkavat hivuttautua hitaasti alaspäin, tiedän että pitäisi syödä enemmän muttakun. niin, muttakun.
se tunne kun voit duunipäivän jälkee vaihtaa omat vaatteet päälle ja pääset eroon niistä turvakengistä tuntuu joka kerta hyvälle. ne on rumat ku mitkä, mut omalla kohdalla tuntu aikuisemmalta ja kaikin puolin paremmalta et elämä sai jotai raameja ja rakenteita duunin kautta- vaikka sitte turvakengät jalassa.
VastaaPoistano joo, jos ei muuten ni ne kamppeet päällä tuli kovin hei-minä-olen-kypsä-ja-kehittävä-osa-yhteiskuntaa -fiilis!
Poista