livahdan hiljaa asunnosta katsomaan auringonnousua takapihalle; taivaalta löytyy kaikkea vaaleanpunaisesta valkoisen kautta syvän siniseen, ulkona tuoksuu aamukaste ja koivu ja ihan kohta elokuu, ja on yksi niistä hetkistä kun muistan miksi en vielä ole lähtenyt pakoon tästä maasta, jossa muistoista niin suuri osa on unohtamisen arvoisia. jokin ilmassa tuo mieleen lapsuuden kesämökillä, ja hetken ajan, ihan hetken ajan vain, unohdan kaiken muun.
siitä on pitkän aikaa kun olen viimeksi valvonut yön läpi ilman alkoholia veressäni. ei edes ole sattunut mitään maailmaa mullistavaa (nauran toissaöiselle paniikille elämän pilaamisesta, ei se ollutkaan mitään katastrofaalista - vähän noloa ja harmittaa etten itse muista, mutta ei mitään mikä ei olisi jo ollut hiljaisuudessakin itsestäänselvää ihan jokaiselle), olen vain lukenut romaanin toisensa jälkeen, keskittynyt maailmoihin jotka ovat tuhat kertaa mielenkiintoisempia kuin minun levottomat puolipainajaiset. nyt aurinko on jo korkealla taivaalla ja mietin että pitäisikö nukkua nopeat aamu-unet ennen kuin lähden ulos kävelemään tylsien velvollisuuksien luo. hengitän.
(mutta silti, osa minusta kihisee edelleen ärsytyksestä; mieltäni ei rauhoittanut täysin edes raivokas tekstiviestiavautuminen helille siitä, kuinka oksettavan hävyttömästi jotkut loukkaavat toisten yksityisyyttä. painu helvettiin ja jätä mut - meidät - rauhaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)