tiistaikahvit jo tutuksi käyvässä porukassa, minulle tarjotaan autokyydit hervantaan ja takaisin ja jaksan edelleen hämmästellä sitä, että seurastani pidetään. läsähdän sohvalle ja heitän jalkani helin syliin, kiusaan toista ties mistä ja toivon olevani edes osasyy pieniin hymyihin. helin mennessä kämppiksen kanssa hakemaan uutta ruokapöytää minä puhun hiljaisella äänellä heidän ystävänsä kanssa epäterveistä parisuhteista, vihasta ja siitä, mikä on minkäkin arvoista. illalla naputtelen tekstiviestejä myöhään tai kenties kovin aikaiseen asti, marja katselee minua toiselta sohvalta ja pyörittelee silmiään.
(hihassani edelleen piileskelevä ässä on nauraa katketakseen kun selitän hapenpuutteestani, informoi että olen hyvinkin saattanut menettää viimeisimmätkin katu-uskottavuuden rippeet. nauran enkä välitä pätkääkään, suljen vain silmät ja keskityn perhosiin.)
marja sitoi ranteeseeni uuden langan, vanha meni poikki toukokuussa. "tää päällä ei saa suruilla ja et saa ikinä ottaa sitä pois päältä" me sanottiin yli vuosi sitten kun spontaanisti solmittiin toistemme ranteisiin sinistä ja vaaleanpunaista. uusi lankani on musta ja eri kädessä kuin edellinen, mutta ei se mitään - en minä ole sama ihminen kuin vuosi sitten.
(olisi kaikki päivät yhtä helppoja kuin eilinen. tänään taisin hymyillä aidosti ensimmäisen kerran vasta myöhään illalla, olen vain kiroillut ja pyörinyt väkkärää sohvalla. syön ja olen syömättä ja syön, sormeni vipattavat liian levottomina neulomista tai edes kirjoittamista varten, tiuskin jopa syliin ryömivälle koiralle. huudan voimasanoja tyynyyni, kiroan omaa saamattomuuttani ja pelkuruuttani, inhoa itseinhoa kohtaan.
e. e. cummingsin runous rauhoittaa onneksi aina, vaikka ei olekaan ketään jolle voisin lainata lempisäkeitäni. kyllä mä vielä joskus.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)