you wouldn't like me

en tiedä mitä kirjoittaa. eilen ahdistuksen vain pahetessa kellon viisarien tikittäessä päädyin ahmimaan, kasvispizzaa ja sipsejä kaksin käsin kurkusta alas. en ymmärrä miksen voi hallita tunteita muuten kuin syömällä tai olemalla syömättä, olo nukkumaan mennessä oli vielä pahempi kuin päivällä ja tiesin jo kauppaan kävellessäni että tulee olemaan. (enkä edes ala puhua tämän päivän aamupainosta. onneksi olen nykyään sen verran fiksumpi että sentään tiedän etten ole lihonut niin paljoa, se on vain ruokaa elimistössäni, mutta silti. ahdistaa.)

olen vihdoin ymmärtänyt miksi paraneminen on niin vaikeaa. ei riitä että päättää nyt parantua, vaan se päätös pitää tehdä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ennen jokaista ruokailua, monta kertaa päivässä. leikittelen ajatuksella, onhan terveellisestikin mahdollista laihtua ja se olisi todennäköisemmin pysyvämpää, ehkä hymyilisinkin enemmän jos en koko ajan olisi joko nääntynyt tai ähkytäynnä.

(pelkään etten pääse kouluun ja romahdan, mitä hyötyä mun on yrittää parantua jos mun maailma taas kaatuu kolmen viikon päästä, tiedän ettei niin saa ajatella mutta ajattelen kuitenkin.)