Minun sydämeni on mennyt ilosta umpisolmuun.
Ja aivoni kiehuvat,
sillä niihin on sattunut riemun polttopiste,
niin, niin, juuri.
En tunne tätä pulppuilevaa itseäni,
joka niin vauhkona reuhtoo.
Olen toisaalta aivan pieni
ja toisaalta suuren suuri.
Minä tahtoisin kipristellä ihan yhdesssä sykkyrässä
ja samalla
kieppua huutaen, nauraen ylitse kotipihan.
Mutta huutoni vaimenee soperteluksi,
nauruni nyyhkytyksiksi
ja ... no mutta, minähän itken ihan.
- Eila Kivikk'aho, "Riemu" (1942)
(sisäisesti vielä yliopistossa kirjallisuutta opiskeleva minäni ei yksinkertaisesti anna lupaa muuttaa toisen kirjoittamia suuria kirjaimia pieniksi, ei vaikka kuinka oma taiteellinen silmä protestoisi.
käyn läpi lukioaikaisia runokansioitani enkä tiedä mitä tuntea.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)