Luulin taas kerran ihan aikuistenoikeasti päässeeni hänestä yli, luulin kirjeen kirjoittamisen ja sen ääneen itselleni lukemisen auttaneen pidemmänkin päälle eikä vain hetkellisesti. Mutta sitten näen Lappitytön nimen Facebookissa ja sykkeeni nousee, klikkkaan linkkiä vaikka tiedän ettei pitäisi ja näkökenttäni tulvii kuvista joissa hän on niin uskomattoman onnellinen miehensä kanssa. Rintakehääni puristaa eikä minulla ole mitään toivoa estää kyyneleitä kihoamasta silmiini yritä nyt Marie pikkuhiljaa tajuta että se ei halua sua tajuksä se ei vittu halua sua sä kusit kaiken etkä enää mahda sille yhtään vitun mitään se ei halua sua se ei enää ole sun se on jonkun ruman miehen jolla on limaisen näköiset viikset sä et saa enää ikävöidä sitä sä et saa mikset sä vaan voi lopettaa tuntemista enkä ymmärrä miten neljänsadanneljänkymmenenyhdeksän päivän jälkeen minua sattuu edelleen. En ymmärrä miksi kipu ei lopu vaikka rakkaus on jo loppunut, miten voi surra suhteen päättymistä vaikka ei enää haluaisi sen jatkuvankaan?
(Kaikki ystäväni kysyvät minulta miksi en lähde viikonloppureissulle Lontooseen kun kerran rakastan kaupunkia niin paljon ja rahaakin olisi säästössä. Vastaan haluavani lähteä kerralla pidemmäksi aikaa, mutta totuus on että Lontoo on ikuisesti meidän kaupunki enkä uskalla kohdata muistoja yksin.)
Jos yhtään lohduttaa niin useimmilla meistä on omat lappityttönsä - ihmiset joihin jää kiinni paljon lujemmin kuin soisi. Hitto että elämä osaa joskus olla rasittavaa, mut siitä selviää!
VastaaPoistaKyllä se lohduttaa, on välillä vaikea muistaa kun ihmiset yleisellä tasolla ei kai tykkää puhua siitä kuinka ei itse pääse jonkun yli. Ei tässä auta kuin yrittää rämpiä eteenpäin!
Poista