Jo toisena peräkkäisenä viikonloppuna haparoin humalassa kenkiä jalasta. Kaksi kertaa kahdessa viikossa on liikaa, juomisesta ei saa tulla tapa, ei saa, ei saa -
Mutten silti muista milloin olisi viimeksi ollut yhtä hauska iltapäivä/ilta jonkun muun kuin Lokin seurassa, kannustamme Ässän ja kolmen muun kanssa Leijonia uuteen voittoon ja nauramme vatsamme kipeiksi pesukarhulle joka saattaa olla pöllö joka saattaa olla homoseksuaali lukiolainen. Teemme suuria suunnitelmia ja laulamme kunnes äänemme ovat käheitä, ja soitan taksin vasta kun viime yön olematon uni tahtoisi painaa silmäni väkisin kiinni. Miksi unen saaminen on silti niin vaikeaa?
(Jossain vaiheessa keskustelu muuttuu vakavaksi ja poikien ollessa toisaalla me tytöt pyydämme toisiamme sanomaan ääneen asioita joista haluaisi vain vaieta; Ässä ja Pikkuinen pidättelevät molemmat kyyneleitä, pelkään vaikuttavani ylimieliseltä tarjotessani neuvoa mutta he hymyilevät minulle silti. "Siis musta on oikeesti niin ihanaa että tulit" enkä minä osaa reagoida, nauran kiusaantuneesti ja käännän keskustelun takaisin raiteille joita osaan seurata.)
Elämä jaksaa aina välillä yllättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)