Tänään terapiaryhmässä purskahdin itkuun kun en enää kestänyt näkökenttääni epätasapainoon heittävästä heilumisesta. Kasvojani kuumotti häpeästä vielä kotonakin vaikka kukaan ei katsonut minua tuomitsevasti, kuuntelivat vain selitystäni ja yhdessä ryhmän vetäjien ("taitovalmentajien", he korjaisivat jos näkisivät) yrittivät auttaa epämääräisen ahdistussolmun avaamista loogisemmaksi syy-ja-seuraussuhteeksi. Oma pää lyö aivan tyhjää mutta muut osaavat tuuppia oikeaan suuntaan - miten kaikki tiet vievät pelkoon?
(Miksen osaa lopettaa ahmimista? Itseinhoni paisuu vartaloni mukana mutta minä vain kävelen uudestaan keittiöön.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)