they're memories made

Vietän kouluttoman maanantain aamupäivän kaupungilla, olen tukehtua nauruun kun Marja lähettää minulle bussissa viestin, että kuulun johonkin erityishienojen parsojen sukuun. Brassica marieanum, hymyilen vielä kaupan kassallakin leveästi vaikka Cliniquen sievässä kassissa on kuitti kahdeksankymmenen euron ostoksista. Kotona vien roskat ja lenkitän koiran, lannoitan puupavun ja traakkipuun, tiskaan ja siivoan hiekkalaatikon ja on vielä tarkoitus lukea tenttiin ennen kuin Marja tulee kotiin. Väsähdän kuitenkin heti sohvalle istuttuani ja herään vasta oven käydessä viideltä, en ymmärrä miten olen koko ajan niin uskomattoman väsynyt.

(Ehkä sen takia että näin viime yönä taas sitä samaa unta, sitä jossa on valkokultaa ja violettiin taittava polkkatukka ja josta herään onnellisempana kuin pitkään aikaan - onnellisena siihen asti kunnes tajuan että vain osa yöstä oli muistoa, että kaikki päättyi jo kauan sitten. Lisään Adelen Someone Like You:n ABBAn The Day Before You Came:llä alkavan soittolistan viimeiseksi kappaleeksi ja tuijotan kaikkea niiden välissä. Mietin tuhannetta ja taas tuhannetta kertaa kaikkia niitä hetkiä, kun minulla oli tilaisuus muuttaa tulevaisuuttani. Nyt on liian myöhäistä, ja pelkään etten ikinä tule lopettamaan suremista.)

(you know how the time flies

only yesterday was the time of our lives

we were born and raised in a summer haze

bound by the surprise of our glory days)