Onneksi tiesin eilen iltapäivällä itsekin ettei kotiin ahdistumaan jääminen auta yhtään missään, vaan vedin maailman sievimmän itsetehdyn hameen päälle ja lähdin mukaan kun Ässä laittoi viestiä että nyt olisi autokyyti tarjolla. Nauramme ensin Ässän vanhempien luona ja sitten muiden ihmisten kanssa jo tutuksi käyneessä soluasunnossa, Pikkuinen leikkaa hiukseni samalla kun puhun hänen siskonsa kanssa Hitlerin valtaannousun strategiasta ja muut selittävät koulusuunnitelmista ja motivaatiosta. Pelkään vaikuttavani ylimieliseltä kun kerron viettäneeni jenkkivuosieni aikana yläasteen TETin Pentagonissa, mutta he vain kyselevät lisää ja ihmettelevät kuinka erilaista elämäni on ollut. "Ja nyt mä oon amis", päätän kertomukseni nauraen, "enkä oo ikinä ollut onnellisempi." Hassua voida sanoa olevansa onnellinen yhtään minkään suhteen ja ihan oikeasti tarkoittaa sitä.
(Ensimmäistä kertaa ikinä saan myös aikaa kahdestaan Pikkuisen saman katon alla asuvan poikaystävän kanssa, ja jaksan taas kerran yllättyä kun joku ihan oikeasti haluaa puhua kanssani, kysyy neuvoa ja kuuntelee vastauksia ilman pienintäkään silmienpyörittelyä. Tavallaan surettaa miten paljon tiedän elämän huonoista puolista, mutta jos voin tiedollani auttaa edes yhtä ihmistä niin se tekee kaikesta sen arvoista.)
Pujotan sormeni täyteen sormussipsejä ja rouskutan ne yksitellen, kerrankin en inhota itseäni.
Lopulta kello alkaa olla niin paljon että minun on pakko lähteä kotia kohti jotta olen elossa tämänpäiväistä kuorokonserttia varten. Jään vielä ulko-ovellakin suustani kiinni ja missaan bussini, mutta ei kolme varttia kestävä kävelymatka edes haittaa - eihän tämä ole edes ensimmäinen tai toinen tai viides kerta kun kävelen yöllä korot jalassa kotiin. Laitan vain jo ulkomuistissa olevan äänikirjan pyörimään soittimesta ja hymyilen koko matkan kotiovelle asti.
Kissat katsovat maanisina kahta ulkona pomppivaa harakkaa ja pitävät hassua naksuvaa ääntä. One for sorrow, two for joy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)