ookko tehny lenkkiä?

Aamulla törmään kahdesti oveen ja kerran seinään kun en yksinkertaisesti ole pysyä pystyssä, on minuutista kiinni etten myöhästy bussista, koulussa työ menee niin päin helvettiä kuin vain voi mennä (neljä tuntia minä sitä väkersin ja lopputulos oli niin vilpittömän ruma, etten kotimatkalla kyennyt pidättelemään kyyneleitä), omaan huoneeseen päästyäni haluan repiä itseni kappaleiksi ja päädyn ahmimaan aivan hävettävän määrän ruokaa, kuorotreeneissä joudun lähtemään aikaisin pois koska tuntuu kuin pääni olisi halkeamassa koska en taaskaan ole vittu muistanut juoda mitään koko päivänä.

Vihdoin romahdettuani sohvalle ei auta muu kuin laittaa napit korvaan ja kuunnella vuorotellen The Kinksiä, The Clashiä, Klamydiaa ja vanhaa Eppu Normaalia, täyttää pääni paremmilla muistoilla kuin viime vuodet: automatkat käsipalloturnauksiin ruokakauppaan mummilaan minne tahansa ilman äitiä tai pikkuveljeä, laulamme isin kanssa täysillä (paitsi niitä kaikkein rivoimpia Klamydian biisejä, niitä isi ei edelleenkään kuuntele minun seurassani riippumatta siitä että minä olen meistä se joka pomppii keikkojen eturivissä) vaikka eihän kuusi-seitsemän-kahdeksan-yhdeksän-kymmenenvuotias minä ymmärrä sanoituksista mitään. Ikävä.

(Tuleekohan ikinä koittamaan päivä jolloin kuulen Akun tehtaan enkä ajattele isiä?)

Huomenna ehdin olla tunnin koulussa ennen kuin pitää juosta bussiin. Tiedän olevani hyvä virallisissa tilanteissa mutta kauhistuttaa silti, siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut työhaastattelussa. Ja kun minä oikeasti haluan juuri sinne työssäoppimaan, tiedän että sinne hakee niin moni että mahdollisuuteni ovat käytännössä nollassa mutta silti, helvetti, haluan. Ja minä pystyn tähän, pystyn koska ei minulla muuta vaihtoehtoa ole, käyn koulua ja menen työssäoppimaan ja haen kesätöitä ja hoidan velvollisuudet ja laulan aivan helvetin hyvin enkä tuota pettymystä yhtään kellekään.

Flowers preach to us if we will hear:

The rose saith in the dewy morn,

I am most fair;

yet all my loveliness is born 

upon a thorn.

The poppy saith amid the corn:

Let but my scarlet head appear

and I am held in scorn;

yet juice of subtle virtue lies

within my cup of curious dyes.

The lilies say: Behold how we

preach without words of purity.

The violets whisper from the shade 

which their own leaves have made:

Men scent our fragrance on the air,

yet take no heed

of humble lessons we would read.

But not alone the fairest flowers:

The merest grass

along the roadside where we pass,

lichen and moss and sturdy weed,

tell of His love who sends the dew,

the rain and sunshine, too,

to nourish one small seed.

- Christina Rossetti, "Flowers Preach"

(Laulamme kevätkonsertissa Antti Nissilän sovituksen Flowers Preachistä, saatan hyvinkin kuolla onnesta kun pääsen kajauttamaan ilmoille ala-G:n.)