so magnetic

äiti tulee tänään. marja häipyi mökiltään turkuun vaikka hänen piti tulla jo eilen kotiin; täällä ei koko illan, yön ja aamun ole muita kuin minä ja rakas äitini. ahdistaa, en halua kuunnella hänen oksentamistaan, en halua kuunnella hänen kommentteja painostani tai koulustani tai yhtään mistään en halua en halua en halua. en ole nähnyt häntä kasvotusten sen jälkeen kun kävin kiinassa heidän luonaan helmikuussa, ja totta puhuen olen aika kiitollinen etten varmaankaan näe häntä tämän jälkeen ennen kuin vasta ensi vuonna - olemme aivan liian erilaisia ja silti aivan liian samanlaisia. (olemme molemmat niin äkkipikaisia että isi ja pikkuveli ovat oppineet lähtemään kauas pois heti jos minä ja äiti olemme eri mieltä jostain. äiti on maailman passsiivis-agressiivisin ihminen, minä en pysty peittämään suuttumusta vaikka kuinka haluaisin. ylireagoimme molemmat helposti, ja anteeksi pyytäminen on aina yhtä vaikeaa. äiti ei ikinä voi myöntää olevansa väärässä, minä nöyrryn nurkkaan ja hukun itsetuhoon.) kahdeksantoista vuotta saman katon alla, kolme vuotta eri kaupungeissa ja yksi vuosi eri maissa, emmekä vieläkään osaa olla vuorokautta riitelemättä. onhan se tavallaan aika surullista - onhan hän kuitenkin äitini, onhan toisistamme välittäminen silti itsestäänselvyys.

(tervetuloa muutenkin kärpäseksi meidän perheen kattoon, parikymppinen pikkuveli laittoi eilen viestiä: hänellä oli ollut toissayönä joku tyttö, joka oli purrut häntä ranteeseen niin kovaa että jokin hermo tms napsahti ja nyt koko kämmen on tunnoton. kysyi minulta, että a) kannattaako varata ja miten varataan aika lääkärille, ja b) mitä hän sanoo äidille kun pitää selittää mitä varten tarvitsee rahat. meinasin ihan rehellisesti tukehtua, nauroin niin lujaa.)

vilkuilen puhelinta harva se minuutti, toivon että joku antaisi minulle jotain muuta ajateltavaa kuin tämä ilta.

(toivo on muutenkin vaarallinen asia, haluaisin kyetä vain tukahduttamaan sen. miksi se on niin vaikeaa, miksi?)