"16:10 siellä, tuu vastaan."
pakenen kaupungista, täällä on liikaa ajatuksia sanoja muistoja ja minun on pakko päästä pois, pois tästä kaikesta. maalla sataa ja minulla ei ole sateenvarjoa mutta ei se mitään, hiukseni ovat jo valmiiksi katastrofaaliset ja ulkona on niin lämmintä ettei siellä sairastu. päivät kuluvat sumussa, muistan kirpputorin ja huonon television ja härön mainoskyltin mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuhat vuotta sitten. iltoisin toimintakykyni on parempi, sanon ääneen miten paha olo minulla on ja miten en osaa käsitellä tunteita. marja kuuntelee, näen hänen olevan huolestunut mutta hän ei tivaa lisää tietoa minusta vaan pyytää keskellä lauantain vastaista yötä takapihalle pelaamaan sulkapalloa. (joskus vuosia sitten tekniikkani oli niin hyvä että jopa isi oli kunnon vastus vain sen takia että hänellä oli fyysistä voimaa enemmän. välillä ikävöin lapsuutta, kunnes taas muistan miten helvettiä se olikaan.) nauran aidosti, ja palatassamme sisään tuntuu kuin olisin vihdoin noussut sumusta. voin hetken taas jaksaa kaupunkia.
palatessani kotiin tarkistan pakomatkan ajaksi unohdetun puhelimen, sydämeni hyppää kurkkuun kun luen helin olevan huolissaan kun minusta ei ole keskiviikon jälkeen kuulunut mitään. anteeks anteeks anteeks en oo kuollut, sormeni naputtavat kosketusnäyttöä niin vilkkaasti ettei yksikään sana tunnu tulevan ilman kirjoitusvirheitä, ei saa itkeä mun takia, en mä tajunnut, ei mua ikävöidä. toivottavasti toinen ei ole minulle kovin vihainen tyhmyyteni takia. (naputtelin hymiöitä sekä helille että hänen kämppikselleen pitkälle iltaan asti, enkä tiedä kumpi keskustelu nauratti enemmän. ehkä mä selviän tästä.) yritän lahjoa kahvilla ja hymyillä, mutta en ymmärrä vastausta eikä se hölmö tyttö suostu selittämään.
(neljäs päivä uutta lääkettä takana, eikä vielä ainakaan mitään sivuoireita. pääsenkö oikeasti näin helpolla?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)