helvetti pääsi irti päiväsairaalalla, kun potilaat vihdoin avasivat suunsa ja kertoivat hoitajille tasan tarkkaan, mikä hoitopaikassa on pielessä. minäkin uskalsin puhua ääneen ("jos mä haluaisin askarrella ja kuunnella musiikkia ja lukea kirjoja niin olisin nuorten toimintakeskuksessa, kuvittelin tulevani tänne hoitoon"), mutta silti ryhmä päättyi juuri siihen mistä me alunperin valitettiin: "no aihe herättää selvästi tunteita, tästä voi sitten puhua omahoitajan kanssa". turhauttaa, mutta helpottaa kun nyt tiedän etten ole ainoa joka haluaisi intensiivisessä ryhmähoidossa sitä intensiivistä ryhmähoitoa eikä pelkästään no mitäs tänään kuuluu ladidaa.
kirjoitusryhmässä oli hoitajan ja harjoittelijan lisäksi vain minä ja yksi toinen, tehtävänanto oli intiimimpi kuin kertaakaan ennen, ja sydämeni hakkasi kivuliaan lujaa lukiessani ääneen kahtasataayhdeksäätoista sanaa. "minä antaisin sinun laulaa, avaisin häkin ovet ja päästäisin sinut lentämään piruetteja ilmassa." ryhmän jälkeen piti mennä suoraan omahoitajan ovelle, näpersin rannekelloni hihnaa ja olin pakahtua.
Tuo on kyllä niin tutun kuuloista. Itse lopetin päiväsairaalajaksoni kesken tuon takia, etten saanut siellä sellaista hoitoa kuin olisin tarvinnut. :/
VastaaPoista