en kestä tätä oloa. syömishäiriö ja epävakaus ovat rasittavia mutta hallittavissa, ahdistustakin pystyn tietoisesti kontrolloimaan jonkin verran kunhan tajuan kohtauksen alkamisen ajoissa, ja pakko-oireista ei ole käytännössä mitään aktiivista haittaa elämässäni, mutta masennus - en kestä, en kestä, en kestä. en ymmärrä, miten en voi vain karistaa tätä oloa, tätä toivottomuutta. kävelen koiran kanssa ulkona, minulla on sievät ballerinat jalassa ja koira haistelee vaaleanpunaisia ruusuja ja ulkona tuoksuu kesäilta ja minun pitäisi iloita kaikesta, mutta olen vain turta. kliiniset termit vilisevät jossain pääni nurkassa, depressio depersonalisaatio derealisaatio serotoniini dopamiini noradrenaliini, vihaan aivojani kun ne eivät suostu toimimaan, miksi oma kehoni pettää minut? (ainoat asiat, jotka saavat minut tuntemaan itseni elossaolevaksi, ovat niitä, joita en saa tehdä: jotkut laittomia, useimmat moraalittomia, ja kaikki satuttaisivat muita enemmän kuin auttaisivat itseäni.) miten voi olla niin vaikeaa olla onnellinen?
(ja silti, jos sitä kun kuulin isoisäni syövästä ei lasketa, en muista milloin olen viimeeksi itkenyt. pakko siitä on olla jo monta kuukautta. hassua, yleensähän itken aina ja kaikesta.)
tänään en päässyt ulos asunnosta; tänään leikin veitsen kanssa, tutkin kuinka kovaa voin painaa jättämättä jälkeä. huomenna pitäisi puhua omahoitajan kanssa, vaikka oikeasti haluaisin jäädä kotiin ja painaa vielä vähän lujempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)