ajattelen pitkästä aikaa häntä joka olisi oikeasti voinut olla kunnes kuolema meidät erottaa, häntä jonka kanssa tanssittiin toistemme ympärillä neljä vuotta, humalaisia suudelmia ja keskellä shaftesbury avenueta itkua mä en tiennyt, chinatownissa ravintolan pöydän vastakkaisilla puolilla istumista ja teemukin kaivamisesta esiin laukusta tää on sulle. (viime syksynä, voi luoja oliko se vasta viime syksynä, näin sen mukin hänen tiskipöydällään, reunaa koristi teetahrat, aivan kuin hän olisi vasta hetkeä aikaisemmin laskenut sen alas.) lopulta, padon vihdoin rikkouduttua lopullisesti, paine olikin yhtäkkiä liian musertava ja hänestä tuli vain ("vain", ei, ei ikinä vain) muistutus siitä että joskus rakkaus ei ole tarpeeksi, että kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua.
(välillä nostan puhelimen käteeni, olen jo näppäilemässä viestiä naiselle joka oli paras ystävä joka minulla on ikinä ollut, vaikka ystävä tuntuu niin helvetin halventavalta sanalta totuuteen verrattuna, ei, hän ei ollut ystävä.)
en vieläkään pysty katsomaan lokkia tai marjaa silmiin niinä satunnaisina hetkinä kun puhun hänestä, en kestä sitä surun ja säälin määrää joka heidän silmissään on edelleen, kaikkein vähiten kestän ajatella muistoa siitä kun joulukuun kolmannen päivän vastaisena yönä soitin heille pikajunasta itkien niin voimakkaasti etten saanut henkeä.
osu lähelle, vaikkei enää satukaan.
VastaaPoistaiso hali.