#1

nukahdan bussissa matkalla helsinkiin, nojaan unissani päätäni luokkakaverin hartiaan ja kierrän käsivarteni hänen vyötärön ympäri. herään vasta kaisaniemessä, marie-pieni me ollaan perillä, olen kamalan nolostunut mutta luokkalaiset vain nauravat ja sanovat minua suloiseksi. illalla matkalla takaisin tampereelle nojaan ikkunaan ja kuuntelen brahmsin sellosonaatteja, yritän taistella sekä väsymystä että nousevaa ahdistusta vastaan. pakko jaksaa vielä hetki.

huomenna alkaa uusi terapia. dkt-ryhmäterapiaa, viikottain puolitoista tuntia kerralla ja kuulemma aika intensiivistä. hermostuttaa, uusia ihmisiä ja uusi terapeutti, mutta menen kyllä ihan mielelläni - mitä tahansa että tämä helvetin ailahtelu loppuisi.

(leikattu tukka ja sievät saappaat ja uusi takki ja merinosilkkihuivi, tytöt sanovat miten nätiltä näytän mutta näen itse vain huonon ihon, liian korkean hiusrajan ja ylimääräisiä kiloja.)

matkustan

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa

hoidetaan kämppä berliinistä

tänään tapahtui jännä asia: radiosta kuului samuli putroa, ja sen sijaan että olisin vaihtanut kanavaa niin minä vain hymyilin ja lauloin mukana. en ole kuunnellut putroa niin kovin pitkään aikaan, en edes tiedä milloin assosiaatiot ovat muuttuneet - mieleeni ei tullutkaan kipua ja rikottuja lupauksia, vaan kevätpäiviä ja nauravia ystäviä ja (jostain syystä, en ole varma miksi) muuttolaatikoiden pakkaaminen auringonpaisteessa.

hassua miten omat ajatukset voivat muuttua niin paljon.

tein marjalle ja hänen tyttöystävälleen lime-chilimaustettuja bataattilohkoja kasvisgratiinin ja marinoidun tofun kanssa, marja teki lettuja lakkahillon ja jäätelön kanssa. söin kiltisti mutta silti jokin kutittelee aivojeni nurkkaa: mitäpä jos lopettaisin herkkujen syömisen, karkista ja suklaasta luopuminen oli niin helppoa, mitäpä jos etsisin kadonneen itsekurini? selaan valokuvia toissakesältä, katson kahdeksan kiloa kevyempää itseäni ja teen laskelmia päässäni. seitsemäntuhatta kertaa kahdeksan on viisikymmentäkuusituhatta, viisikymmentäkuusituhatta jaettuna kahdeksalla kertaa seitsemän tekee tuhat, tuhatkuusisataa plus kolmesataa tekee tuhatyhdeksänsataa, grammoja kiloja kaloreita minuutteja tunteja, voi kun se olisi niin kovin helppoa, mitäpä jos? yhdeksässä viikossa ehtisi vaikka mitä, olen tehnyt sen ennenkin, mitäpä jos? muistan äidin ilmeen kun hän reilu vuosi sitten sanoi etten saisi laihtua enempää, vertaan sitä siihen kun mummi aikaisemmin tällä viikolla sanoi että pitää varoa etten liho enempää. (perheeni saattaa olla sekaisin mutta ei se mitään, ei heitä oikeasti kiinnosta niin kauan kun hymyilen ja kättelen ja olen täydellinen nuori nainen, mitäpä jos?)

tuskin kukaan edes huomaisi.

mitäpä jos

now i really wish that

"siis oikeesti, mikä vittu tää keskustelu ees on? 'heli tossa parhaansa mukaan tappaa itseään, moneenkohan ensiavussa menee, ota ranskalainen jos haluut?' tää on... ei tän pitäis olla normaali ruokapöytäkeskustelu."
"joo, mietin just samaa. kelaa oikeesti et on olemassa ihmisiä joiden elämän suurin ongelma on jokin... koulustressi tai ettei oo poikaystävää tai... tai jotain. et on ihmisiä joiden arkeen ei kuulu päihdeongelmat ja itsemurhayritykset ja... kaikki."

unettoman yön ja lentokoneessa vietetyn aamupäivän jälkeen torstai-iltani ei päättynytkään salkkareihin ja aikaiseen nukkumaanmenoon. pelättyäni koko päivän puhelimeni hiljaisuutta saan lopulta viestitulvan; vaihdan pyjaman pois päältä ja juoksen vain puhelin ja kotiavaimet taskussa ulos vastaan autoa jossa tutut tytöt istuvat etupenkillä, kuski tervehtii minua kuivan naurahduksen kera mutta pikkuruinen heli on on tuskin edes hereillä. pidättelen itkua sanoessani ensiavun tiskin hoitajalle yliannostus alkoholia lääkkeitä liikaa en tiedä sanoja jotka tuovat mieleen aikaisemmat kerrat odotushuoneissa, heli tuijottaa tyhjin silmin eikä vaikuta edes tunnistavan minua kun otan häntä kädestä kiinni taistellessani paniikkikohtausta vastaan. lopulta hänen päästyä lääkärin puheille lähdemme ystävän kanssa hesburgeriin syömään uutisia odotellessa, väsyneinä ja peloissamme kiroamme kaiken epäreiluutta. "ei tän pitäis mennä näin."

tänään nousin yhdeksältä ja kävin kampaajalla, vein talvisaappaani suutarille hoitoa varten ja käytin kahdeksankymmentä euroa ruokakaupassa. soitin tädilleni ja laitoin viestiä lokille, siivosin kissanhiekkalaatikot, kirjoitin jakson lukujärjestyksen kalenteriin. hetken aikaa voin leikkiä että elämäni on normaalia.

kuutamo

kuulen isoisän hengityskoneen äänen öisin suljettujen ovien läpi ja pelkään kuollakseni että alle kolmen tunnin päästä näen hänet viimeisen kerran. laskuri tikittää joka päivä-tunti-minuutti eteenpäin, mietin että keneltä puhelu minulle lopulta tulee (mummilta vai äidiltä? tuskin isiltä, hän ei ole hyvä tunteiden kanssa) ja mitä teen kun se tulee (kenelle minä soittaisin? lokille? ei minulla ole ketään joka pitäisi minusta kiinni ja kuiskaisi hiuksiini lohdullisia sanoja, ei ole ollut pitkään aikaan) ja mitä laitan päälleni hautajaisiin (ei minulla ole suruvaatteita, ei edes suoria housuja tai matalakorkoisia kenkiä, mitä minun on tarkoitus tehdä? enhän minä voi mennä ostamaan vaatteita ihmisen hautajaisiin joka on vielä elossa? mutta miten minun olisi tarkoitus selvitä stockmannin naistenvaateosastosta itkemättä jos isoisä olisi jo kuollut?) ja miten haluan itse sitoa haudalle valkoisen kimpun mutten tiedä miten voisin sen jälkeen enää mennä töihin sitomaan punaista-keltaista-liilaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

(minä en ymmärrä kuolemaa, en ymmärrä, miten joku voi vain lakata olemasta, ikuisesti, loputtomasti, minne hän muka menee, äärettömästi, jäljellä vain tyhjä ja mätänevä kuori, ei, älkää tehkö minulle sitä, kiltit, ei)

we didn't do it

"tiedäthän sä miten lihottavia noi pähkinät on? se on ku söis kermajuustoa paljaaltaan, laittaisit rasvaa suoraan reisiin, niitä ei sais syödä ku pari ja tosi harvoin. ruoan kanssa pitää olla hirveästi itsekuria."

näen kuinka mummin katse käväisee reisilläni hänen puhuessaan, melkein kolme päivää siinä kesti ennen kuin aloin saada kommenttia. istun huoneeni lattialla ja itken ja itken ja itken, kyllä minä olen itsekin huomannut miten oksettavan lihava nykyään olen, kuinka hölskyn ja heilun ja puristun, en enää anna ottaa valokuvia itsestäni, en halua kuulla lisääntyneistä kiloista. puen shortsit päälle koska on niin kuuma että on pakko, mutta en suostu katsomaan itseäni peilistä, ja pitkästä aikaa suunnittelen tosissani että kuinka saisin muut huijattua antamaan minun olla rauhassa syömättä.

sanctus

eilen vietin illan istuen rannalla palmun alla, luin kirjaa ja kuuntelin välimerta. puolen tunnin jälkeen pieni tyttö tuli kysymään minua leikkimään hänen ja pienen mustan koiransa kanssa, suurin osa hänen 100km/h espanjastaan meni ohi mutta sen verran sain selvää että hänen nimensä on maría ja koira on alba. sain jopa soperrettua oman nimeni ja ikäni niin että hän ymmärsi, ja hänen kysyttyä poikaystävästäni nauroin ja sanoin ettei minulla ole sellaista mutta kaksi kissaa kyllä löytyy.

kiipesin rappuset isovanhempien luo vasta myöhään illalla. tuijotin puhelimen näyttöä pitkään ja mietin että laitanko viestiä suomeen, mutta ei, en uskalla - kuka nyt minulta haluaisi viestin muuten vain, minä vain häiritsisin, ei, ei pysty. yöllä näin levottomia unia.

tengo, tengo

mi pequeña abuelita ja blanco por favor ja kaikki muu arkiespanja jonka luulin unohtaneeni jo vuosia sitten tulvii huuliltani, ympärilläni on flamingoja (flamingoja! ihan oikeita, vaaleanpunaisia flamingoja!) ja puiden kokoisia kaktuksia, naapurina on hiekkaranta ja loputtomalta näyttävä meri. omituista ajatella että tänä aamuna heräsin tampereella.

tietenkin isovanhemmat hössöttävät, käyttäytyvät kuin en olisi ikinä ennen nähnyt maailmaa suomen ulkopuolella, mutta iloitsen silti. syömme parvekkeella illallista päällämme shortsit ja t-paidat, juomme viinipullon toisensa jälkeen ja puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä - minulla on niin pieni ja mitätön olo kun vieressäni on pariskunta joka on ollut naimisissa yli puoli vuosisataa, mutta silti he kuuntelevat minua niin kuin olisin oikea ihminen enkä vain se tatuoitu ja lävistetty lesbo tyttärentytär. kielenikin taipuu automaattisesti meksikolaisittain mutta he vain hymyilevät ja kertovat miltä tuntui pitää minua sylissä ensimmäisen kerran. en ymmärrä.

(siis ihan oikeasti flamingoja mitä helvettiä, siellä ne kävelivät ihan muina lintuina, jotenkin absurdi ajaus että niitä elää korkeasaaren ja television ulkopuolellakin, siis jumalauta flamingoja)

mikä elo onnellinen

flunssa ei antanut tänäänkään laulaa, kauden päättäjäisillallisella minun nimeni unohdettiin varjokäsiohjelmasta ja ruokani oli niin chilistä etten pystynyt syömään puoltakaan, pelkäsin olevani typerä epähauska tylsä idiootti voisitko jo olla hiljaa muiden edessä ja jouduin karkaamaan ravintolan vessaan saamaan paniikkikohtauksen. hetken olin jo luovuttaa ja lähteä kotiin yhdeksältä.

onneksi kuorotyttökaveri (joka sattumalta on myös marjan luokkakaveri, ihan outoa) hymyili hölmöille sisäpiirivitseille eikä äänivastaavani ollut vihainen vaikka niin pelkäsin; loppuilta meni paljon paremmin, ja perinnelaulumme soivat läpi ravintolan kun automaattisesti jakauduimme neljään-kuuteen-kahdeksaan äänialaan. tietenkin aiheet lopulta liukuvat juomalauluihin, ja kun tulee minun vuoroni tyhjentää lasi niin minähän teen sen - ihan sama, että kyseinen lasi on täynnä hyvää punaviiniä. minulle vislataan ja taputetaan, ja kun vihdoin hyppelen kuorotytön kanssa bussipysäkille niin hymyilen ja hyräilen hänen kanssaan. aivan sama kuinka monta tuntia vapaa-aikaa tämä vie ja kuinka paljon stressiä aiheuttaa, kyllä mun kuoro paras kuoro tämä on sen arvoista. 

(kuukauden päästä sinfoniaorkesteri soittaa britteniä, sostakovitsiä ja brahmsia; tuttu kapellimestari ja sellosolisti jonka nimen muistan vuosien takaa, kuoropoika on jo luvannut tulla seuralaiseksi ellei kukaan muu halua. brahmsin sinfonia numero kolme f-duurissa nostattaa kyyneleet silmille mutta en minä voi olla menemättä.)

huomenna aamulla nousen kukonlaulun aikaan ehtiäkseni sumplia bussimatkat lentokentälle, vuorokauden päästä ulkona on kaksikymmentäseitsemän astetta lämmintä ja voin taas hengittää.

hannan laulu

eihän se flunssa konsertin tieltä väistynyt, mutta oli katsomossakin hauskaa - en ole tainnut koskaan aikaisemmin olla muualla kuin lavalla. kumma miten musiikin kuulee aivan eri tavalla, yhtäkkiä sitä tajuaa että niin, siellä tosiaan laulaa muitakin kuin kakkosaltot. tuskin olen huomennakaan kunnossa osallistua, mutta paikalle menen joka tapauksessa. ehkä tämä tästä, toivon vaan etten ärsytä äänivastaavaani ihan liikaa.

tänään on marjan syntymäpäivä, leivon piparkakkupohjaista cointreaujuustokakkua. lahjani osui oikeaan, korttiin kirjoitan vain yksinkertaisia sanoja oot parsa mutta toivon niiden viestivän tarpeeksi.

siellä torkkuu heiluhäntä

akkunalla pienoisella,

linnut laulain taivaan alla

saattaa hänen iltasella

unien kultalaan

- katkelma: aleksis kivi, "oravan laulu"