liepoittaa

"se on niin kamalan surullista, että et näe itseäs sellaisena kuin olet, kun sun vartalos on niin upea."

aina yhtä iloinen ja kaunis fysioterapeutti pistää piirtämään aidon kokoisen kuvan siitä, miltä luulen näyttäväni. totuus on taas pienempi kuin kuvitelmani ja seisomme pitkään hiljaisuudessa, peilin edessä hän kertoo luurangon rakenteesta ja katsoo minua epätoivoisesti, yrittää saada minut uskomaan etten ole liian suuri. seison vain paita ja sukkahousut päälläni, erotan lonkkaluuni selkeästi ohuen kankaan läpi mutten siltikään näe samaa kuin hän. hän sanoo ettei minulla ole mitään ylimääräistä mitä karsia, katson epäuskoisena lantiotani reisiäni pohkeitani ja vaikenen.

"minkä sä luulet muuttuvan, jos sä laihdut vielä?"
"kai mä kuvittelen että olisin itsevarmempi ja sitä kautta onnellisempi... mutta oon mä painanut sen viiskytkaks kiloa viime syksynä ja ihan yhtä paljon mä silloin itteäni vihasin."
"niin."

mä en ymmärrä mä en ymmärrä mä en ymmärrä, miksen kelpaa itselleni.