"mitä?"
"hämmennyin, kun yhtäkkiä vaan tuijotit."
"anteeks."
"mikä on, marie?"
tunnen alkavan paniikkikohtauksen. oon niin yksinäinen että fyysisesti sattuu. pelkään alkavani taas satuttaa itseäni. syön lääkkeitä, joita en saisi syödä. en saa syötyä mitään muuta kunnolla. auta mua. kiltti, jotain, mitä tahansa.
"mä vaan... anteeks, kun en ehtinytkään lenkittää koiraa aamulla."
"no, näitä sattuu."
"anteeks silti."
istun sohvalla lamaantuneena kuusi tuntia, virkkaan sateenkaariraidallista norsua ja olen varma romahtavani jos nousen. marja on lukittautunut huoneeseensa tyttöystävän kanssa, seinän takaa kuuluu välillä naurua ja pieniä kiljaisuja, minä lasken minuutteja siitä, kun olen viimeeksi syönyt.
saan vihdoin juostua huoneeseeni, suljen verhot ja sammutan valot, vedän peiton pääni päälle ja kuuntelen frédéric chopinin parhaimmistoa. hengitän vielä ainakin tämän illan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)