Vaikka joskus tekisi mieli heittää kaikki kansiot mäkeen ja huutaa 'fuck it', niin kyllä terapia on välillä ihanaa. Ryhmässä - kunhan saan itseni vihdoin ravisteltua irti dissosiatiosta ja kykenen muodostamaan koherentteja lauseita - puhumme parisuhteista ja niiden lopettamisesta, ensimmäistä kertaa kehtaan sanoa ääneen sanoja vallasta ja manipuloinnista; tajuan samaan aikaan sen, kuinka kokonaisvaltaisesti kontrolloimisen tarve on vallannut elämäni ja sen, että toiset ryhmässä eivät katso minua vähääkään tuomitsevasti. En vieläkään oikein ole tottunut siihen, että voin olla käytännössä täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä ja silti hengittää rauhasa.
Kun voin (ensimmäistä kertaa ihan oikeasti) puhua vapaasti, yllätyn itsekin mitä kaikkea opin itsestäni. Kaikenkattavan ahdistussateenvarjon alta löytyykin ihan uusia ja omituisia tunteita, yritän ryhmän vetäjien antamilla lappusilla eritellä pelon ja surun ja häpeän toisistaan sekä keksiä tunteelle jonkun loogisen tehtävän. Kuulostaa juuri sellaiselta typerän kliseiseltä kallonkutistukselta mille olen aina pyöritellyt silmiäni, mutta tässä tapauksessa olen ihan iloinen myöntäessäni olleeni väärässä.
I will bruise your lips,
and scar your knees
and love you too hard.
I will destroy you
in the most beautiful way possible.
And when I leave,
you will finally understand,
why storms are named after people.
- M.K., Katrina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)