even if it's just in your

Paljon menoa, vähän energiaa. Menen silti, pakkohan sitä on.

Valmistujaiset tulivat ja menivät (Pikkuveli, Lokki, Kiuru ja minä rivissä sohvalla, Pikkuveli nukahtaa muita vieraita odottaessa vaikka ruudulta pyörii zombieleffa (tietenkin zombieleffa, aina zombieleffa) ja minä, Lokki ja Kiuru nauramme ja nauramme ja nauramme), kirjahyllyssäni on todistus jossa lukee puutarha-alan perustutkinto: kukka- ja puutarhakaupan linja, puutarhuri enkä ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Olen valmis aloittamaan työn alan ammattilaisena - niin, kerroinko että sain työpaikankin? Ei se ole kuin neljän kuukauden vuorotteluvapaasijaisuus, mutta silti, työpaikka. Miten yhtäkkiä tapahtuu niin paljon? Pelkään etten tule jaksamaan, mutta sitten mietin mennyttä kevättä: jos jaksoin sen niin kyllä minä jaksan neljä kuukautta töissä, etenkin kun palkkani on tuplasti sen verran kuin mitä valtiolta saan. Kyllä tämä tästä.

Tänään olen istunut koko päivän sohvalla pelaamassa Tomb Raideria ja toipumassa kummiperheen luona Pikkuveljen kanssa vietetystä juhannuksesta. Kaiuttimistani kuuluu Taylor Swift (oi kuinka 1989-levystä tulee aina Heli mieleen, en voi olla hymyilemättä kauniille muistoille) ja Marja häärää jotain omassa huoneessaan. Ihanan rauhallista.

matkustan

Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten istuin päiväsairaalan sohvalla Helin kännykkä kädessä, tuijotin oppilaitokseen hyväksyttyjen listaa enkä ollut uskoa näkemääni ennen kuin Heli sanoi että kyllä se on minun nimeni muiden joukossa. En silloin tiennyt kasveista mitään ja itsestäni vielä vähemmän - leikkasin ihoni iltaisin verille ja revin kurkkuni kynsillä auki, en osannut hallita tunteita saati sitten tekojani, ja asetin aina, aina muut itseni edelle, seurauksista viis.

Kaksi vuotta koulussa, vuosi terapiassa ja pari kuukautta Kiinassa myöhemmin, enkä enää tunnista vanhoja tekstejä minun kirjoittamiksi. Enhän minä vielä terve ole, välillä vaivun epätoivoon enkä meinaa jaksaa enkä uskalla edes ajatella lääkityksen lopettamista, mutta ihan oikeasti: valmistun ammattiin, aloitan uudessa työpaikassa kolmen viikon päästä, en ole itsetuhoinen, en anna äitini tai kenenkään muunkaan kohdella minua kuin roskaa, syön ja nukun säännöllisesti, osaan hillitä ja hallita tunnekuohuja, tiedän että oman henkisen hyvinvoinnin tulee olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olen minä aika pitkälle päässyt.

(Kaiken lisäksi kävelen ulkona ja tunnistan kasvin toisen kolmannen ja tuon ja tuon ja tuon, tiedän miten ne leikataan ja hoidetaan ja miten ne tieteellisesti luokitellaan. Mä osaan jotain.)

Huomenna laitan uudet mekon päälleni, kiipeän vihreisiin korkokenkiini ja lähden viimeisen kerran koulua kohti. Kun palaan iltapäivällä kotiin, kädessäni on todistus puutarhatalouden perustutkinnon suorittamisesta. Hassua.

prsi prsi

Kahdeksan viikkoa mustelmia naarmuja itkua univajetta bussimatkoja epävarmuutta epätoivoa mennyt ohi, ja vihdoin - vihdoin - taimitarhakasvien tuottamisen työssäoppimisjaksoni on ohi. Opin paljon, sekä itsestäni puutarhurina että itsestäni ihmisenä, mutta hyvä luoja että olen kiitollinen sen olevan ohi. En muista milloin olisin viimeksi valvonut yli kahdeksaan illalla paitsi kuoropäivinä - ehkä joskus viime kuussa? Olen niin kamalan väsynyt. Seuraavat kolme viikkoa saan onneksi herätä vasta seitsemältä, ja sitten olenkin jo valmis. Omituinen ajatus.

Kävin toissapäivänä Kiurun ja Lennon kanssa mekko-ostoksilla, ja... äh. Miksen vaan voi olla tyytyväinen vartalooni, vaikka olenkin suurempi kuin vuosi sitten? Miksi se on niin iso asia että 34-36 sijaan olen 36-38? Se on vain yksi numero, yksi ainoa vaatekoko ylöspäin, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on, voi kun sillä onkin. Itketti ja ahdisti eikä Lento tajunnut mitään, onneksi Kiuru ymmärsi hiljaisuuteni ja nappasi minut kädestä lähemmäksi käveli koko keskustan mitan kietoutuneena ympärilläni, päästellen säännöllisin väliajoin hassuja lintuääniä korvaani. Emme olleet edes ylittäneet siltaa ennen kuin nauroin taas.

(Kylmä nenä poskeani vasten, jalat kävellen samaa tahtia omieni kanssa, miten jokin niin yksinkertainen voi tuntua niin hyvältä? Miten Kiuru ylipäätään on todellinen? Miten ihminen jonka kanssa puhuin ensimmäisen kerran helmikuussa voi ymmärtää niin hyvin, tietää tarkalleen mitä tarvitsen ja antaa sen ilman mitään taka-ajatuksia? Millä logiikalla minä olen elämäni aikana tehnyt mitään niin hyvää että ansaitsisin hänet?)

Päivät kuluvat hirmuisella vauhdilla ohi. Kaikkea tapahtuu enkä oikein ehdi olla täysillä mukana mutta yritän silti nauttia jokaisesta hetkestä, vaikkakin vaihtelevin tuloksin. Onneksi jotkut asiat ovat pysyviä.


Sain kysymyksiä astralilta, kiitos! En haasta ketään eteenpäin koska olen laiska. :D

Mitä tavoittelet elämässäsi tällä hetkellä? 
- Terveyttä, sekä henkistä että fyysistä.

Mikä on suurin saavutuksesi? 
- Kaikesta paskasta selviäminen.

Mistä pidät eniten itsessäsi?
- Optimismiani! Vaikka pelkäänkin, niin ihan kaikkein synkimpiä kuukausia lukuun ottamatta olen aina jaksanut uskoa, että saan vielä onnellisen loppuni.

Mikä on paheesi? 
- Stressipolttaminen ja juoruilu.

Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua? 
-  Haluaisin kovasti olla vaimo ja äiti.

Mikä on ollut elämäsi onnellisin päivä? 
- Ehkä joku päivä neljän kesän takaa, kun olin senaikaisen tyttöystävän mökillä kuukauden. Parisuhde kukoisti, olin itsevarma ja tyytyväinen vartalooni, ja vietin päivät rakastamani ihmisen ja hänen perheensä kanssa keskellä Suomen luontoa. Arkista täydellisyyttä.

Mitkä 5 asiaa tekevät sinut onnelliseksi juuri nyt? 
- Piña colada -limsa, Marvelin supersankarielokuvat, uusi kesämekkoni, Kiuru, Call of Duty Black Opsin zombie mode.

Nimeä 3 ihmistä, joita ihailet ja kerro miksi. 
- Apua... En nyt osaa eritellä yksittäisiä henkilöitä, mutta ihailen yleisellä tasolla ihmisiä jotka taistelevat tasa-arvon ja uskonvapauden puolesta.

Kuvittele itsesi pojaksi ja kerro millainen olisit. 
- Varmasti aika samanlainen kuin veljeni on! Tunnevammainen, tietoinen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, seksuaalivähemmistöön kuuluva... Aika samanlainen kuin olen tyttönä, siis.

Kuinka monta kertaa olet rakastunut? 
- Neljästi, joista yksi on ollut yksipuolinen.

Mikä eläin olisit, miksi?
- Laama, koska Keisarin uudet kuviot on mun lempileffa. En tiedä, ehkä kissa.

frisk som

"En tiedä miksi jotkut numerot ovat hyviä (yksi viisi kahdeksan) ja jotkut pahoja (neljä kuusi), mutta niin se vain on, ja tuntuu joltain kohtalon vitun ivalta että juuri kuusi on se kilomäärä mitä oon vuodessa lihonut, lukuun joka alkaa kuutosella. Tiedän etten saisi käydä vaa'alla jos haluan yrittää parantua, mutta - niin. Mutta. En halua alkaa numerolla kuusi.  

Mulla on kaappi täynnä vaatteita jotka ei mahdu mun päälle, ja kohta on jo niin lämmintä ulkona etten voi piiloutua kerrosten alle."

Uusi paperipäiväkirjani on sidottu mintunvihreisiin kansiin ja näyttää vanhemmalta kuin oikeasti on. Hukun kouluhommiin, olen miettinyt valmistujaispäivälleni mekon ja tuulihattureseptin mutten uskalla vielä kertoa ihmisille. Mitä jos en onnistukaan?

Kevätkauden konsertti on keskiviikkona, minä en vieläkään osaa Den 25 Oktober 1902:ta ulkoa. En tiedä, milloin minun on tarkoitus ehtiä harjoitella - ei minulla oikeasti olisi aikaa edes tämän merkinnän kirjoittamiseen. Tiistai-iltaisin ennen treenejä lyyhistyn puoliksi Kiurun päälle, hän silittää hiuksiani ja kutsuu pieneksi, ottaa kädestä kiinni ja auttaa minut ylös kun on aika lähteä laulamaan. Jotenkin jaksan hymyillä.

ja olet elossa

Harvemmin pyydän täällä mihinkään apua - ne kerrat kun olen joskus yrittänyt niin anonyymiä paskaa on tullut vähän liikaa - mutta nyt oon sen verran epätoivoinen että kai sitä on pakko.

Ala-asteen luokallani on parin viikon päästä luokkakokous, enkä tiedä mennäkö vai ei. Paria heistä olisi oikeasti kiva nähdä, mutta suurin osa on niitä jotka kiusasivat minua niin pahasti että 12 vuotta myöhemmin näen heistä edelleen painajaisia. Tavallaan mielummin polttaisin omat silmäni hapolla pois kuin enää ikinä joituisin katsomaan kyseisiä ihmisiä, mutta tavallaan toivon että heidän aikuisena viimeisen kerran näkeminen tois jonkinlaista closure (mikä liekään suomeksi) tms. Jotenkin tulee sellainen olo että ne "voittaa" jos mä en halua/uskalla mennä paikalle.

Onko kenelläkään antaa neuvoa, mitä tehdä?

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

tikanpolkka

Viikonloppu kuorolaisten kanssa keskellä metsää oli ihana, niin niin niin kovin täydellinen etten oikein ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Syyt, mm.:

• onnistuin laulamaan puhtaan-kirkkaan-avoimen-täydellisen D2:n ja olin niin ylpeä että meinasin fistpumpata kesken treenien (klassisesti kouluttamattoman alton suuria saavutuksia)
• menin lauantai-iltana saunaan enkä kuollut ollenkaan: kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ja kehuivat viime leirin jälkeen kylkeeni ilmestynyttä tatuointia
• vaikken jutellut kovin paljoa täysin uusille ihmisille, opin tuntemaan paremmin monta hyvänpäiväntuttua ja sain jopa fanityttöiltyä (eli mollaamaan Hobitti-leffoja) sunnuntaiaamuna jonkin verran
• unohdin iltalääkkeet kotiin mutten kuollut siihenkään: nukuin katkonaisesti ja liian vähän, tietenkin, mutta vietin myöhäiset illat ja aikaiset aamut oleskeluhuoneessa muiden virkkujen kanssa
• vatsalihaksiini sattuu edelleen, nauroin lauantai-iltana Kiurun kanssa niin paljon omille, maailmanhistorian huonoimmille vitseillemme
• oli ihanaa voida olla kolme päivää miettimättä ulkonäköään ollenkaan, puolet porukasta (minä mukaan lukien) roikkui suuren osan ajasta pyjama päällä ja tukka takkuisena
• toisena iltana (yönä), kun olin jo puoliksi unessa, Lento tuli silittämään hiuksiani ja kuiskaten toivottamaan minulle kauniita unia
• vietin ihan hurjan paljon aikaa vasta äskettäin minulle tutuksi tulleen mutta maailman mukavimmalta vaikuttavan Kiurun kanssa, ja hän pyysi minua kanssani sarjisfestareille ensi viikonloppuna (pyysi! minua! ihan vapaaehtoisesti!) apua iik

...ja vaikka mitä muuta. Neljänkin vuoden jälkeen jaksan joka kerta yllättyä kun ihmiset kuorossa ylipäätään muistavat nimeni, eikä pienet aivoni melkein osaa käsitellä sitä että äänivastaavani istuu hymyillen treeneissä viereeni, Kiuru nykäisee minut nauraen kädestä takaisin kun olen huonon vitsin heittämisen jälkeen muka-lähtemässä nurkkaan häpeämään, ihmiset joille en ikinä ennen ole puhunut kehuvat korvakorujani ja virnuilevat perjantai-illan leikkien aikana (kuulostipas se seksuaaliselta - tarkoitin ihan ihmissusileikkiä jolla tykkäämme leireillä täyttää hämärät illat), Appelsiinin vaimo tulee bussissa luokseni ja kysyy mahtuuko hän vielä samaan kerrossänkyjentäytteiseen makuuhuoneeseen kuin minä. Miten tämä voi edes olla todellista?

Olisipa elämä aina samanlaista kuin on muutaman päivän ollut, mutta eihän niin valitettavasti voi olla: huomenna alkaa taas näyttöjen-, tenttien-, treenien- ja töidentäytteinen arki. En vieläkään ole onnistunut mahduttamaan vuorokauteen tarpeeksi tunteja kaikelle ("elämässä on kolme asiaa - työnteon tuoma raha, sosiaalisen elämän tuoma ilo, ja jaksamisen antava uni - joista voi ilmeisesti saada vain kaksi kerralla", Lintu filosofoi bussissa matkalla takaisin Tampereelle) mitä pitäisi seuraavan kahdentoista viikon aikana saada aikaiseksi, mutta... niin, en tiedä miten tuo lause jatkuisi. En voi kuin toivoa jaksavani. Tämä viikko täynnä näyttöjä ja tenttejä, kahdeksan viikkoa taimistotyötä ja kuoro- sekä juoksutreeniä, kolme viikkoa viheralueiden hoitoa. Kaksitoista viikkoa: kolme kuukautta. Pakko jaksaa, pakko pakko pakko pakko -

i see the way

Juoksen, ristiviittaan eri oppikirjojen välillä, konsultoin Appelsiinia vaimoineen, piirrän, etsin inspiraatiota Pinterestistä, piirrän lisää, harjoittelen kuorolauluja, meditoin, menen nukkumaan. Uusi päivä: toista sama.

Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukauden writer's designer's blockin jälkeen pihasuunnitelmat alkavat sujua toden teolla, lenkillä pääsee ulos aurinkoon eikä tarvitse ajatella yhtään mitään paitsi omaa hengitystä, meditoidessakaan ei keskitytä mihinkään vaan vain ollaan, ja kuorossa saan säännöllisesti laulaa ja nauraa ja täyttää viikon sosiaalisuuskiintiön. Näin on hyvä olla. Jos Heli vihdoin parantuisi kevätflunssastaan ja uskaltaisin tartuntakammoltani vihdoin nähdä häntäkin taas, saattaisin jopa sanoa että näin on aika täydellistä.

...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.

credits clean

Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.

(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)


Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

i'll grow rot

Istun luokkahuoneen lattialla pidättelemässä itkua, tunnen kuinka limainen kouluruokalan pasta lilluu vatsassani ja haluan huutaa, huutaa kunnes minusta ei enää lähde yhtään ääntä, pois se minusta pois se minusta vittu pois se minusta en kestä tätä, haluan juosta vessaan ja repiä kurkkuni verille ja kylpeä käsidesissä.

Inhoan sitä että näitä päiviä on edelleen: päiviä jolloin tuntuu että kaikki romahtaa ja vuosien terapiat ovat kaikki vain hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Katson peiliin ja vihaan näkemääni, miksen jaksanut edes meikata aamulla? Miten ihmiset voivat katsoa minua ja olla nauramatta? Oksettavan huono ja rasvainen iho, hiukset vain roikkuvat velttoina, vaatteet ovat tylsän rumat ja olen niin sietämättömän liian suuri että haluan hakea jostain kasan peittoja ja piiloutua niiden keskelle. Luokkalainen koskettaa käsivarttani saadakseen huomioni enkä kykene hillitsemään kavahdustani, älä koske älä koske älä koske lopeta, jokainen hipaisu tuntuu hohkaavalta hiileltä.

Tiedän että tämä on vain ajatus, tunteet ovat valideja mutta se ei tarkoita että niiden aiheuttamat ajatukset välttämättä ovat tosia, mutta silti. Välillä en vain jaksa.

in the clear

"Miks vitussa sä hymyilet?"
"Koska suoritin äsken onnistuneesti kolmoismurhan."
"Aaa, okei."

Ei se oikeasti kolmoismurha ollut, mutta ei Marjan sitä tarvitse tietää. (Tai no, kyllä hän varmasti sen jo tietää tai vähintään epäilee, ei hän typerä ole, mutta hänellä ei ole tapana kysellä.)

Sykkeeni ei tainnut sunnuntaiaamun (perjantai-illan, oikeastaan) jälkeen kertaakaan olla normaalin rajoissa. Miten se voisikaan edes yrittää pysyä rauhallisena: sunnuntaina käsi hiuksissani niskassani hartialla tunnen jokaisen kosketuksen yritän saada hengitykseni pysymään tasaisena televisiota katsoessa enkä millään saa keskityttyä ruudulla olevaan dialogiin, eteisessä sama käsi ottaa omastani kiinni enkä yhtäkkiä epäröikään enää ollenkaan.

(Tänään koulussa alan melkein itkeä kiukusta kun opettaja on niin ammattitaidoton, mutta kellon lyötyä puoli neljä saan taas paeta tuttuun asuntoon, enkä millään haluaisi päästää irti kun Heli halaa (suutelee) minut tervetulleeksi. Hetken ajan seuraan vierestä kun hän ja Ässä pelaavat sekavan näköistä fantasiapeliä konsolilla ennen kuin saan (saamme) paeta suloisen vaaleanpunaiseen huoneeseen; olen niin hobitti etten seistessä yletä painamaan kasvojani toisen niskaan, mutta onneksi sänky on pehmeä ja täynnä tyynyjä. Hymyilen lähtiessäni ulos lumisateeseen joidenkin tuntien jälkeen, ja hymyilen edelleen kun hihkaisen Marjalle ja eläimille tervehdykset.)

Ei mikään ole helppoa, ei tietenkään ole - menneitä ei voi muuttaa eikä joitain muistoja pyyhkiä, mutta jos jotain opin terapiassa niin sen, että ei niitä pidäkään.

Kaksi dorkaa mustekalaa, se vasemmanpuoleinen olen minä.

vapautettu kuningatar

Kalenterini täyttyy merkinnöistä. Yrittäjyystunteja, kuorotreenit, Lokki yöksi meille, pihasuunnittelua, varaa konserttipaikka toukokuulle, Helin kanssa Ikeaan, pyydä bussifirmalta tarjous metsäleirin kuljetuksia varten, Kiharan kanssa kahville, tee sitä, muista tämä. En ahdistu vaikka rivit täyttyvät, jos väsyn niin sitten perun tai delegoin tai pidän vapaapäivän, mutta yksi viikko, yksi päivä, yksi tunti kerrallaan: turha minun on stressata sitä, että mitä jos tulevaisuudessa ahdistaa. Keskityn vain tähän hetkeen, sitten vasta seuraavaan.

Kipitän monen mutkan kautta kuorotreeneihin, ja Lintu kohottaa kulmiaan ja vislaa kävellessään minua käytävällä vastaan. "Nice legs, sweetheart", hän hihkaisee, ja isken silmää ohittaessani hänet. Kahvitauolla toinen ja kolmaskin kommentoi kuinka nättinä olen, minä hymyilen ja hymyilen ja hymyilen. Viisi vuotta, kaksi vuotta, vuosi sitten olisin ahdistunut ja alkanut paniikissa kelata sanoja mielessäni - vittuileeko se mulle? oliko se sarkasmia? onko mekkoni liian lyhyt? oliko se vihje että pitäisi laihduttaa? - kunnes olisin käpertynyt pieneen kasaan naistenvessassa ja alkanut itkeä, mutta nyt vain jatkan hymyilyä: näytän hyvältä ja tiedän sen. 

(En aina, en ilman meikkiä tai ilman sieviä vaatteita, en väsyneenä. Alan kuitenkin uskoa enemmän ja enemmän sitä että kelpaan, oli painoni tämä tai x kiloa sinne tänne. Ja tänään, näissä meikeissä, tällä tukalla, näillä vaatteilla: kyllä, kelpaan enemmän kuin hyvin.)

(Oma kehu haisee, mutta niin kovin monen vuoden itseinhon jälkeen saan ehkä suoda itselleni joitain poikkeuksia.)

Kuoroharkat jaksavat aina piristää, myös tänään täysin pieleen menneen iltapäivän jälkeen. Nauran muiden kanssa todella epäilyttävän kuuloisille lyriikoile (runoruhtinas intouneena koskevi kanneltaan - Sibelius, senkin vanha kettu) ja käsistä pitkässä kaaressa singahtavalle virkkuukoukulle ja ystävien toilailuille. Menen nuoteissa sekaisin kun vaivihkaa vilkaisen puhelinta, vierustoverini tärisee naurua pidätellessä kun minä laulan ihan omiani.

"Sä et oikeen kuulosta siltä että se on vaan -"

"Mä tiiän, helvetti, mä tiiän."

Tiedän miltä en kuulosta; tiedän miltä kuulostan. 

Kuinka voi tapahtua niin paljon ilman, että mikään muuttuu?

go ahead and

Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?

Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.

Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.

Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.

and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

293

Painajainen toisensa (kolmannen, neljännen, viidennen) jälkeen sekoittuu todellisuuteen, menneisyys nykyhetkeen. Joka kerta kun herään minun täytyy laskea sormeni, mitata pulssini, sanoa sen hetken kellonaika ääneen viidellä eri kielellä, mitä tahansa jotta saisin itseni tuotua takaisin nykyhetkeen enkä jäisi siihen puoliksi hereillä, puoliksi unessa olevaan tilaan jossa vain pelkään omia harhakuviani.

("7:16 pm. I'm in Baltimore, Maryland. My name is Will Graham.")

En edes harkitse kouluun menemistä, puoli yhdeksän jälkeen lopetan nukkumisyrityksetkin. Olen niin kamalan väsynyt, haluaisin vain pakata tavarat ja lähteä Viirun luo nyt just nyt tällä sekunnilla mutten voi, pakko odottaa huomiseen iltapäivään asti: tänään on viimeiset konserttiharjoitukset ilman orkesteria ja huomenna on terapiaryhmä, eikä kumpaakaan voi jättää välistä vaikka kuinka haluaisin. Kaksikymmentäyhdeksän tuntia, kyllä minä sen jaksan. Olen vittu reipas.

291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.

283

Ilmeisesti olen edelleen henkilö, joka rauhoittaa itseään ympyröimällä kauniita asioita Ikean katalogista. Kai jotkut asiat eivät ikinä muutu.

(Niin, jotkut asiat eivät ikinä muutu. Minulla on mulkoilevien, mykkäkoulua pitävien luokkalaisten takia niin paha olla koulussa, että olen siellä fyysisesti pahoinvoiva käytännössä koko ajan ollessani missään muualla kuin yksin ruokatauon ajaksi yläkerran sohvanurkkaukseen piiloutuneena. Menee hermo omaan vartaloon - miksi se ei vain voi tehdä hiljaa yhteistyötä? - mutta en voi kuin poistua vähin äänin luokasta puoli tuntia etuajassa koska en yksinkertaisesti kestä. Psykosomaattinen kipu on silti kipua. "Jos mua syytetään 'turhasta draamailusta' vaan sen takii et menin hiljaa yksin vessaan paniikkikohtauksen ajaksi, ni en taho ees ajatella mitä ne musta juoruis jos kehtaisin ottaa asian puheeks. Parempi vaan antaa olla, ei tätä oo ku vuos jäljellä, oon selvinny paljon nuorempana paljon pahemmasta."  Maailman sympaattisin opettaja on kovin surullisen näköinen, mutta ei hän voi tehdä mitään: kerroin asiasta koska halusin selittää, mutta tein sen sillä ehdolla että hän lupaa ettei ota asiaa puheeksi kenenkään muun kanssa.)

280

Oksettaa ja pyörryttää ja tärisen kaikkialta, onko mun pakko mennä kouluun, onko mun pakko mennä keskellä pikkuruista luokkaa jossa yksi levittää muille ylidramaattista paskaa minusta ja muut vittu uskovat, en ymmärrä miten minun on tarkoitus selvitä kuusi tuntia itkemättä, en halua