someone

Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.

Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.

(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)

Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.

jos kaikki

Haluaisin kovin kirjoittaa, mutten tiedä miten pukea asioita sanoiksi. Elämäni on tällä hetkellä pelottavan normaalia.

Töissä on ihanaa. Kahden viikon jälkeen ei ole vielä kertaakaan kaduttanut, eikä yhtenäkään aamuna (herätys 05:45: onnea, saat rahaa jos nouset nyt!) ole tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Uskallan jutella ihmisten kanssa, muistan monen nimet ja minua kutsutaan nimellä.

Syön kunnolla, pakkohan minun on että jaksan. Aamupala lounas välipala päivällinen iltapala, paljon vihanneksia ja hedelmiä ja maitotuotteita ja jopa lihaakin. Paino tuntuu laskevan hitaasti mutta varmasti, mutta eiköhän se ole ihan normaalia kun alkaa yhtäkkiä tehdä niin paljon fyysisesti rankempia päivä.

Siivoan, leikin kissojen kanssa, käyn kuorotreeneissä, katson vanhoja salapoliisielokuvia Yle Areenasta, vitsailen Marjan kanssa, joogaan, menen aikaisin nukkumaan jotta jaksan taas huomenna. Herään töihin, hymyilen.

Täytän sunnuntaina kaksikymmentäneljä vuotta: olen aikuinen.

run it

Terveemmäksi muuttumisessa on se huono puoli, että mitä parempi olo on yleisellä tasolla, sitä pahemmalta ne oikeasti huonot hetket tuntuvat. On se kuitenkin sen arvoista, etenkin kun minulla on ystäviä jolle voi laittaa viestiä ja puriseva kissa jonka kanssa käpertyä sänkyyn. Whenever you're going through a bad day just remember, your track record for getting through bad days, so far, is 100%; and that's pretty damn good. Yritän muistaa hengittää, sisään ulos sisään ulos sisään ulos vaikka kuinka jokin ääni sisälläni käskisi minun lopettaa.

Helsinki Pridessä olin pikkuruinen toppi ja sateenkaarivyö päällä. Tunsin oloni valaaksi pikkuruisen Pinnin vieressä mutta hymyilin kuitenkin aidosti, räpsin valokuvia ja join siideriä ja uskalsin istua puistossa yhtä vaille ventovieraaseen porukkaan.

Aloitan uudessa työpaikassa keskiviikkona. Välillä pelottaa etten osaa tarpeeksi, mutta sitten muistutan itseäni - työnantaja tiesi heti alusta että olen vastavalmistunut, ei hän olisi minua palkannut ellei uskoisi minun selviävän kaikesta. Ja jos on jotain mitä en osaa, niin eihän se haittaa; tiedän kuitenkin olevani nopea oppija, eikä kukaan oleta uuden työntekijän osaavan täydellisesti kaikkea heti kättelyssä.

Kyllä tämä tästä.

even if it's just in your

Paljon menoa, vähän energiaa. Menen silti, pakkohan sitä on.

Valmistujaiset tulivat ja menivät (Pikkuveli, Lokki, Kiuru ja minä rivissä sohvalla, Pikkuveli nukahtaa muita vieraita odottaessa vaikka ruudulta pyörii zombieleffa (tietenkin zombieleffa, aina zombieleffa) ja minä, Lokki ja Kiuru nauramme ja nauramme ja nauramme), kirjahyllyssäni on todistus jossa lukee puutarha-alan perustutkinto: kukka- ja puutarhakaupan linja, puutarhuri enkä ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Olen valmis aloittamaan työn alan ammattilaisena - niin, kerroinko että sain työpaikankin? Ei se ole kuin neljän kuukauden vuorotteluvapaasijaisuus, mutta silti, työpaikka. Miten yhtäkkiä tapahtuu niin paljon? Pelkään etten tule jaksamaan, mutta sitten mietin mennyttä kevättä: jos jaksoin sen niin kyllä minä jaksan neljä kuukautta töissä, etenkin kun palkkani on tuplasti sen verran kuin mitä valtiolta saan. Kyllä tämä tästä.

Tänään olen istunut koko päivän sohvalla pelaamassa Tomb Raideria ja toipumassa kummiperheen luona Pikkuveljen kanssa vietetystä juhannuksesta. Kaiuttimistani kuuluu Taylor Swift (oi kuinka 1989-levystä tulee aina Heli mieleen, en voi olla hymyilemättä kauniille muistoille) ja Marja häärää jotain omassa huoneessaan. Ihanan rauhallista.

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

keep the car running

Pukeudun Marvel-huppariin ja laitan korviin Harry Potter -korut, pompin pitkin sarjisfestarialuetta Kiurun ja hänen kaveriensa (mutta enimmäkseen Kiurun) kanssa ja nautin viimeisestä viikonlopusta ennen Kuoleman Työssäoppimisjaksoa. Satunnaisia faktoja antiikista ja runoudesta, kuorolaisten ikuisia korvamatoja, kahvista täriseviä käsiä ja enemmän cossaajia kuin kokematon sieluni on ikinä yhdessä paikassa nähnyt.

(Jätämme ruokapaikalta takaisin kävellessämme muun porukan vahingossa kauas taaksemme; huomaan yhtäkkiä olevamme kahdestaan kahvilan pöydässä ilman mitään hajua siitä, minne muut ovat menneet; hän naurahtaa ettei tiedä miten selviää kaksi tulevaa viikkoa ilman seuraani, enkä hetkeäkään kuvittele hänen vittuilevan minulle. Siitä on pitkän aikaa, kun olen viimeksi tavannut ihmisen jonka kanssa tulen näin nopeasti näin hyvin toimeen täysin omana itsenäni.)

Huomenna herätyskello repii minut sängystä viideltä ylös, vartin vaille kuudelta lähtee bussi tuosta vierestä ja aloitan matkani, puoli kahdeksalta aloitan ensimmäisen työvuoroni taimistolla. Vielä viikko sitten olin aivan kauhusta kankea ajatellessani koko jaksoa, mutta nyt alan pikkuhiljaa rauhoittua: niin kauan kun muistan syödä, juoda, meditoida ja mennä ajoissa nukkumaan, tulee kaikki järjestymään.

Kaivan työhaalarit ja hanskat kaapista, tarkistan kumisaappaat reikien varalta ja otan iltalääkkeet. I'm going on an adventure.

tikanpolkka

Viikonloppu kuorolaisten kanssa keskellä metsää oli ihana, niin niin niin kovin täydellinen etten oikein ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Syyt, mm.:

• onnistuin laulamaan puhtaan-kirkkaan-avoimen-täydellisen D2:n ja olin niin ylpeä että meinasin fistpumpata kesken treenien (klassisesti kouluttamattoman alton suuria saavutuksia)
• menin lauantai-iltana saunaan enkä kuollut ollenkaan: kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ja kehuivat viime leirin jälkeen kylkeeni ilmestynyttä tatuointia
• vaikken jutellut kovin paljoa täysin uusille ihmisille, opin tuntemaan paremmin monta hyvänpäiväntuttua ja sain jopa fanityttöiltyä (eli mollaamaan Hobitti-leffoja) sunnuntaiaamuna jonkin verran
• unohdin iltalääkkeet kotiin mutten kuollut siihenkään: nukuin katkonaisesti ja liian vähän, tietenkin, mutta vietin myöhäiset illat ja aikaiset aamut oleskeluhuoneessa muiden virkkujen kanssa
• vatsalihaksiini sattuu edelleen, nauroin lauantai-iltana Kiurun kanssa niin paljon omille, maailmanhistorian huonoimmille vitseillemme
• oli ihanaa voida olla kolme päivää miettimättä ulkonäköään ollenkaan, puolet porukasta (minä mukaan lukien) roikkui suuren osan ajasta pyjama päällä ja tukka takkuisena
• toisena iltana (yönä), kun olin jo puoliksi unessa, Lento tuli silittämään hiuksiani ja kuiskaten toivottamaan minulle kauniita unia
• vietin ihan hurjan paljon aikaa vasta äskettäin minulle tutuksi tulleen mutta maailman mukavimmalta vaikuttavan Kiurun kanssa, ja hän pyysi minua kanssani sarjisfestareille ensi viikonloppuna (pyysi! minua! ihan vapaaehtoisesti!) apua iik

...ja vaikka mitä muuta. Neljänkin vuoden jälkeen jaksan joka kerta yllättyä kun ihmiset kuorossa ylipäätään muistavat nimeni, eikä pienet aivoni melkein osaa käsitellä sitä että äänivastaavani istuu hymyillen treeneissä viereeni, Kiuru nykäisee minut nauraen kädestä takaisin kun olen huonon vitsin heittämisen jälkeen muka-lähtemässä nurkkaan häpeämään, ihmiset joille en ikinä ennen ole puhunut kehuvat korvakorujani ja virnuilevat perjantai-illan leikkien aikana (kuulostipas se seksuaaliselta - tarkoitin ihan ihmissusileikkiä jolla tykkäämme leireillä täyttää hämärät illat), Appelsiinin vaimo tulee bussissa luokseni ja kysyy mahtuuko hän vielä samaan kerrossänkyjentäytteiseen makuuhuoneeseen kuin minä. Miten tämä voi edes olla todellista?

Olisipa elämä aina samanlaista kuin on muutaman päivän ollut, mutta eihän niin valitettavasti voi olla: huomenna alkaa taas näyttöjen-, tenttien-, treenien- ja töidentäytteinen arki. En vieläkään ole onnistunut mahduttamaan vuorokauteen tarpeeksi tunteja kaikelle ("elämässä on kolme asiaa - työnteon tuoma raha, sosiaalisen elämän tuoma ilo, ja jaksamisen antava uni - joista voi ilmeisesti saada vain kaksi kerralla", Lintu filosofoi bussissa matkalla takaisin Tampereelle) mitä pitäisi seuraavan kahdentoista viikon aikana saada aikaiseksi, mutta... niin, en tiedä miten tuo lause jatkuisi. En voi kuin toivoa jaksavani. Tämä viikko täynnä näyttöjä ja tenttejä, kahdeksan viikkoa taimistotyötä ja kuoro- sekä juoksutreeniä, kolme viikkoa viheralueiden hoitoa. Kaksitoista viikkoa: kolme kuukautta. Pakko jaksaa, pakko pakko pakko pakko -

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

i don't want to breathe (without you)

Istun työpaikan kellarin vessassa ja itken ja itken ja itken. Kirjoitan lauseita jotka päättyy pisteisiin ja retorisiin kysymysmerkkeihin, sanon älä ota yhteyttä ja muuta päättäväistä jämäkkää viittä vaille julmaa mutta mitä muutakaan voin kun kehoni jok'ikinen solu huutaa sanomaan päinvastaista, älä päästä mua menemään ja mikset sä pyytänyt mua odottamaan ja mä en edelleenkään halua ketään muuta, mua oksetti sinä sunnuntaiaamuna kun lähdin toisen luota, kaikki minkä näen muistuttaa mua susta, mulla on niin ikävä etten saa henkeä oon sun oon sun oon sun

- mutta en voi, ongelmat eivät häviä pelkällä rakkaudella, ja voin pahoin kun yritän kuvitella että pitäisi luottaa siihen että riitän. En usko, että pieni sydämeni kestäisi kolmatta kertaa särkymistä, kun kahdenkin jälkeen olen tässä kunnossa.

Pakko minun on hiljaisuutta pyytää: muuten en itse enää kykene olemaan anelematta, että Viiru ottaisi minut takaisin.

kehtolaulu

...Ja jotenkin on taas sunnuntai. Miten aika menee näin nopeasti? Onneksi viikonloppu oli ihana: uusi tatuointi koristaa kylkeäni, perjantaiset pikkujoulut Lokin ja Poikien (plus vierailevina tähtinä Pikkuveli ja Appelsiinin vaimo) kanssa olivat hauskimmat epäbileet mitä meillä on vuosikausiin ollut, jos lokakuun Verdi-projektia ei lasketa niin en muista milloin olisin viimeksi laulanut yhtä hyvin kuin eilisessä joulukonsertisssa, ja viime yö meni rauhallisesti lapsenlikkana valvoessa.

("Sä voit ihan hyvin jäädä tänne nukkumaan kun meillä meni näin myöhään, ei tarvii kävellä kotiin jos et jaksa", pikkuruisen nukkuvan mytyn äiti sanoo tullessaan kotiin kellon lähestyessä jo viittä aamulla.

"Kiitti mutta kyllä mä meen kotiin, en nuku kovin hyvin vieraissa paikoissa", sanon vältellen hänen katsettaan. En viitsi kertoa koko totuutta - sitä, ettei minulla ole iltalääkkeitä mukanani, ja siitä on yli puolitoista vuotta kun olen viimeksi nukkunut yli kolmea tuntia putkeen ilman niiden apua. Hävettää.)

Huomenna pitää mennä takaisin työssäoppimaan, enää viisi päivää ennen kuin joululoma alkaa, plus kolme palkallista työpäivää samassa paikassa, ja sitten voin hypätä ensimmäiseen bussiin kohti etelää. Täti, setä, molemmat serkut ja Pikkuveli; kerrankin kaikki tärkeimmät koolla samaan aikaan. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja mielenrauhaa. Olisipa jo kymmenen päivän päästä.

(Voin muuten kertoa että kylkiluiden päälle tatuoiminen sattuu aivan helvetin vitusti, paljon enemmän kuin jopa jalkapöydän jänteiden päälle. Pikkuveljen käsi murjoutui puristuksestani aika tehokkaasti, mutta olen silti ylpeä kun en huutanut ja/tai itkenyt niin kuin useimmat kuulemma tekevät - vaikka myönnän että kuvan valmistuttua olin niin sekaisin kivusta ja adrenaliinista etten edes kyennyt laskemaan seteleitä tatuoijalle, vaan annoin tärisevin käsin lompakkoni Lokille hoidettavaksi sillä aikaa kun itse laskeuduin takaisin istumaan ja tasaamaan hengitystäni. Oli kyllä kivun arvoista, katson viivojen hengitykseni tahtiin liikkumista ja hymyilen.)

da komm ich

Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.

Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.

Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)

sexy bitch

"Löysitkö sä yöks katon pääsi päälle?"

Olen ollut hereillä vasta vartin verran kun Helin viesti putkahtaa puhelimeeni, hetken aikaa täytyy keskittyä hengittämiseen jotta huone lakkaa pyörimästä ympärilläni ja voin olla varma että sisuskaluni pysyvät siellä missä niiden kuuluukin olla. Onneksi olin aamulla vihdoin nukkumaan mennessäni älynnyt juoda litran vettä ja ottaa särkylääkkeen, muuten olisin varmaan kuollut tähän pahoinvointiin. Ilta-yö-aamu oli kuitenkin sen arvoinen: Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa olohuoneessa viinin ja sipsien kanssa, baarissa tanssimassa miltei pilkkuun asti, vadelmilta tuoksuva tumma kiharapilvi ja huulipunatahroilla sotkettu iho, kuulokkeet korvissa aamulla vieraasta asunnosta kotiin käveleminen ja omaan sänkyyn kaatuminen ennen kuin jaksan edes pestä meikkejä pois. En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut yhtä hauska ilta.

(Miten nyt on jo sunnuntai? Äsken oli vasta perjantai-iltapäivä ja laskin minuutteja kunnes pääsen töistä pois. En ymmärrä, miten ihmiset pärjäävät pelkillä viikonloppuvapailla; olen nyt kaksi viikkoa käynyt reippaasti joka päivä kahdeksasta kolmeen töissä ja tuntuu kuin hukkuisin, olen koko ajan väsynyt että olen itkun partaalla. Miten voi olla samaan aikaan niin onnellinen ja niin... tällainen? Lasken päiviä (seuraavaan työvuoroon: 1, seuraaviin treeneihin: 1, uuteen tatuointiaikaan: 5, joulukonserttiin: 6, työssäoppimisjakson näyttöihin ja arviointikeskusteluun: 9, joululomaan: 13, jouluun: 17, ensi vuoteen: 25, koulujen jatkumiseen: 37) mutta niitä on aina joko liikaa tai liian vähän. Saisinko edes yhden vapaapäivän enemmän viikossa? Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin vaikeaa?)

go fetch me the

"I'm not a coward, dearie. It's quite simple, really. My power... means more to me than you."

"No. No, it doesn't. You just don't think I can love you. Now you've made your choice. And you're going to regret it. Forever. And all you have... is an empty heart. And a chipped cup."

- Once Upon A Time, S1E12

Viikonloppu kuoron kanssa keskellä metsää. Mikroskooppisen pieni makuuhuone seitsemän muun tytön kanssa; onneksi yksi heistä oli äänivastaavani, se joka aina halaa minua nähdessään ja ymmärtää että aina ei jaksa muita ihmisiä. (Lauantaiaamina puoli seitsemältä vain me kaksi ruokasalissa, hänellä keskeneräiset villasukat ja minulla kirja. Linnut lauloivat ulkona niin äänekkäästi että nauratti, tuli aivan mieleen lapsuudenajan kesämökki.) Jaksoin minä perjantaina pelata lautapeliä tunnin verran ja lauantaina kävin jopa saunassa muiden kanssa, mutta pakenin treeneistä futismatsista ruokailusta kaikkialta niin nopeasti kuin vain pystyin, käperryin sänkyni nurkkaan lukemaan Uhrilampaita kunnes unilääkkeet alkoivat vaikuttaa ja onnistuin vaipumaan taas kerran uneen.

Tänään en pystynyt menemään työharjoitteluun, ahdistaa pelkkä ajatus terapiasta ja taas kerran kuorotreeneistä huomenna. Haluaisin vain nukkua viikon putkeen, en jaksaisi ketään tai mitään.

(En ole meikannut miltei kahteen kuukauteen, ihoni näyttää niin paljon terveemmältä mutta ikävöin korallinpunaisia huuliani.)

you gotta

Types of friends that you need to reject from your life:

People who are inconsistent in the way they treat you. 

People who do not know how to be thankful. 

People who make you feel like you need to impress them. 

People who only text/call you when they need something from you.

Laitan nauraen tekstiviestiä toisensa perään, kerrankin sanoessani "ihan sama" minä tosissani tarkoitan sitä. Elämä on tämän viikon aikana hymyillyt kovin paljon: töissä onnistun ja onnistun ja onnistun, terapia on raskasta mutta oloni on kevyempi kuin aikoihin, en ole ahminut kertaakaan, lupaudun laulamaan Appelsiinin häissä, maksan laskut, shoppailen eläinkaupoissa ja hoidan koiran varausmaksun.

(Koiran, minun koirani! Odotan kauhunsekaisella innolla nollasta asti eläimen kouluttamista, mattojen piiloon rullaamista ja ulkomaanmatkojen katoamista.)

Äiti on Suomessa kaksi viikkoa, tulee ensi viikolla käymään tänne. En millään jaksaisi kuulla, kuinka en ole tarpeeksi yhtään mitään.

sunny afternoon

Mulla on ollut täydellinen päivä.

soitto hiljeni

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)

Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.

Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.

(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)

well you can tell

Kymmenen päivän spontaani hiljaisuus. Päivät etenevät niin vimmattua vauhtia etten ole pysyä perässä, kaikkea koulupäiviä työpäiviä bileitä kahveja harkkoja lenkkejä puheluita kerralla - toisaalta myös eilen Sinin lattialla kuperkeikan heittämistä ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen. En tiedä mistään mitään.

Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.

Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.

(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)

(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)

Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.

without you i'm nothing

Päivät kiitävät ohi huomaamatta. Äskenhän vasta oli perjantaiaamu ja kirosin töissä puukkoa jota ei ole teroitettu miesmuistiin, äskenhän vasta makasin pää Lokin sylissä hänen silittäessä tukkaani, äskenhän vasta kasasin materiaaleja askarteluprojektia varten, äskenhän vasta vihasin itseäni kun sorruin ahmimaan taas kerran.

Tänään heräsin aikaisin ja menin pienen arthouse-teatteriin takanurkkaan katsomaan elokuvaa joka sai kyyneleet valumaan niin vuolaasti että hävettäisi - hävettäisi, ellei katsomon kaikilla seitsemällä muulla ihmisellä olisi olleet yhtä kosteat silmät. Yksi nainen lähti kesken pois kun ei kestänyt katsoa ruoskimisen aiheuttamaa verisumua, minunkin piti kääntää katse pois useamman kerran mutta en periaatteesta suostunut poistumaan sen takia etten kestä totuutta.

(Kotona luen sähköpostiin saapuneen puolueeni uutiskirjeen ja mietin, miten ihmisoikeudet voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan olla edelleen niin vaikea asia.)

(Arthur's Seat, Blackness, Bo'ness, Dalkeith; Museum of Childhood, National Museum of Scotland, Scottish National Gallery; Royal Botanic Garden, Princes Park, Castle Rock, Holyrood Park; South Bridge Vaults, Greyfriars Kirkyard, Covenanters Prison... Suunnittelen lähteväni yksin Edinburghiin viikoksi kesällä. Siitä on liian kauan kun olen ollut yksin reissussa, haluan voida mennä vain oman mieleni mukaan: jos tahdon käydä päivän aikana kolmella turisteille suunnatulla kauhukierroksella niin minähän käyn, jos haluan viettää kaksi kokonaista päivää vain kävelemässä Skotlannin rannikolla niin pakkaan kengät laukkuun ja lähden. Viime kerralla vietin lauantai-illan katsellen hautakiviä joiden alla mätänevät ruumiit antoivat nimensä J. K. Rowlingin hahmoille; muistan edelleen kylmät väreet, jotka kulkivat lävitseni nähdessäni tekstin Thomas Riddell Esq, also: Thomas Riddell Esq, his son.)

hold your breath and count to ten, 

and fall apart and start again, 

hold your breath and count to ten, 

start again, start again

arvostamme näet

Viillän töissä sormeni haavoille ensin rautalangalla ja sitten karhunheinällä, kynsilakat kuolevat alle tunnissa ja joka paikkaan sattuu mutta alan vihdoin oppia, teen maailman sievimpiä (pikkusieviä, aivoni kuiskaavat) pikkuruisia kimppuja gerberoista ja aspidistranlehdistä. Olen aivan rättiväsynyt koulun töiden kuoron terapian takia mutta nyt alkaa onneksi hiihtoloma, tänään lähden viettämään iltaa Poikien ja Lokin kanssa ja saan taas hengittää hetken.

Kyllä tämä tästä.

can't put it off

"Poikki meni."
"Siis apua mitä kerro?"
"Mä ansaitsen parempaa."

Onko vielä tänään vai onko jo huominen? Alkoholi sumentaa ajatuksiani ja hidastaa sormien tanssia sekä puhelimen että tietokoneen näppäimillä.

Aamu meni aivan täysin päin helvettiä - nukuin pommiin, löin pääni suihkussa, unohdin kaikki paperit kotiin, riitelin vakuutusyhtiön kanssa, riitelin äidin kanssa, tentissä sokeriherne olikin vain ovelasti naamioitunut pensaspapu - mutta kaikesta huolimatta oli lopulta kumman helpottavaa saada sanottua sanat jotka ovat kuplineet sisälläni niin kovin monta päivää (viikkoa, kuukautta). "Kyllä mä ansaitsen tyttöystävän joka ees näyttää haluavansa mut/mua", heti perään soitan Lokille jo tutuksi käyneeestä vessakopista puolihysteerisesti nauraen, lopulta astun punaisin silmin takaisin luokkahuoneeseen ja kerron kukkakaupan tämän päivän tytöille että jos voisivat ystävällisesti vaikka repiä kansiossa olevan tilauslomakken pienenpieniksi palasiksi. "No ei tää nyt mikään varsinainen shokki meille kummallekaan ollut, oikeestaan oon oottanut tätä hetkeä tyyliin vuoden. Ihan hyvä saada kunnollinen päätös hommalle." Muistelen Lappitytön jälkeistä junamatkaa ja ...niin, kyllä tämä on parempi, ainakaan minä en ollut pelkuri, ainakin minä yritin; en jää loppuiäkseni jossittelemaan ja katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Laitan vielä Ässälle viestiä ja sovimme kahvit jollekin toiselle päivälle, toivomme molemmat ettei mene kovin kauaa ennen kuin pystymme Helin kanssa olemaan taas samassa olohuoneessa ilman hiljaisuuksia jotka raastavat itsetuntoani pala palalta pienemmäksi.

Lintsaan loppupäivän, sekä koulun että yksilöterapian, mutten jaksa tuntea kovinkaan huonoa omatuntoa. Seuraan puhelimen viestiäänien helinää Hervantaan, viittä vaille vieraassa asunnossa on vastassa tuikkivat silmät ja hämmentävän suuri koira, tutkin kirjahyllyä viinilasi kädessäni ja latelen sohvalla istuvalle tytölle ladattavaksi laitettavien leffojen nimiä. Tunti toisensa jälkeen kuluu ja pullo toisensa jälkeen tyhjenee, enkä lopulta ajattele mitään muuta kuin makeaa Rieslingiä ja lämpimiä käsiä etsimässä niskani kutiavia kohtia. Kello on jo sata kun kampean itseni ylös ja ulos; taksissa radio laulaa bye bye baby, baby goodbye ja minä hengitän rauhassa pitkästä aikaa.