Kun aloitin tämän blogin (edelliset blogini), en tiennyt kuka olin. Määrittelin itseni sairauteni (sairauksieni) kautta: olin ahdistunut Marie, masentunut Marie, epävakaa Marie. Syömishäiriöinen, itsetuhoinen, elämässä kokonaisvaltaisesti epäonnistunut. Hei, olen Marie ja haluan kuolla. Tuntui kuin olisin ollut vain tytön muotoinen kuori, joka esitti kaikille, itensä mukaan lukien, olevansa oikea ihminen.
Nimeni on Sanna, ja minä olen ihan oikea ihminen. Tänään minulla on päällä kokoa liian isot farkkushortsit ja H&M:stä ostettu valkoinen toppi, jossa on mustia sulkien kuvia. Lempivärini on marjapuuronpunainen, lempiruokani lasagne. Rakastan sitä, miltä ilma tuoksuu kun ulkona on kaksi astetta lämmintä. Pyöräilen aamuisin töihin, ja pukuhuoneen kaappini oveen on teipattu kuva dinosauruksesta. Yksin ollessani viihdytän itseäni vanhoilla PlayStation-peleillä ja fanfiktiolla. Haluan lapsia, kahden enkä kahdenkymmenen vuoden päästä.
En malta odottaa, että pääsen elämään loppuelämääni.
Blogini ovat vuosien varrella olleet tärkein purkautumiskeinoni, mutta minusta tuntuu etten enää tarvitse sellaista - tämä on paikka kertoa pahasta olostani, ja totuus on ettei minulla yksinkertaisesti enää ole paha olla. Olen onnellinen.
En poistu netistä kokonaan. Minulla on tumblr johon kirjoitan epämääräisen fanityttöilyn seassa paljon elämästäni ja paranemisesta; jos joku haluaa sen osoitteen niin minulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen pikkusievyys@gmail.com. Saa minulle muutenkin kirjoittaa jos tekee mieli jutella.
Hyvästi, ja kiitos teille kaikille kun olette lukeneet ajatuksiani ja jakaneet omanne. Olette olleet tärkeämpiä kuin voitte kuvitellakaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste blogi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste blogi. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 16. elokuuta 2015
lauantai 23. toukokuuta 2015
prsi prsi
Kahdeksan viikkoa mustelmia naarmuja itkua univajetta bussimatkoja epävarmuutta epätoivoa mennyt ohi, ja vihdoin - vihdoin - taimitarhakasvien tuottamisen työssäoppimisjaksoni on ohi. Opin paljon, sekä itsestäni puutarhurina että itsestäni ihmisenä, mutta hyvä luoja että olen kiitollinen sen olevan ohi. En muista milloin olisin viimeksi valvonut yli kahdeksaan illalla paitsi kuoropäivinä - ehkä joskus viime kuussa? Olen niin kamalan väsynyt. Seuraavat kolme viikkoa saan onneksi herätä vasta seitsemältä, ja sitten olenkin jo valmis. Omituinen ajatus.
Kävin toissapäivänä Kiurun ja Lennon kanssa mekko-ostoksilla, ja... äh. Miksen vaan voi olla tyytyväinen vartalooni, vaikka olenkin suurempi kuin vuosi sitten? Miksi se on niin iso asia että 34-36 sijaan olen 36-38? Se on vain yksi numero, yksi ainoa vaatekoko ylöspäin, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on, voi kun sillä onkin. Itketti ja ahdisti eikä Lento tajunnut mitään, onneksi Kiuru ymmärsi hiljaisuuteni ja nappasi minut kädestä lähemmäksi käveli koko keskustan mitan kietoutuneena ympärilläni, päästellen säännöllisin väliajoin hassuja lintuääniä korvaani. Emme olleet edes ylittäneet siltaa ennen kuin nauroin taas.
(Kylmä nenä poskeani vasten, jalat kävellen samaa tahtia omieni kanssa, miten jokin niin yksinkertainen voi tuntua niin hyvältä? Miten Kiuru ylipäätään on todellinen? Miten ihminen jonka kanssa puhuin ensimmäisen kerran helmikuussa voi ymmärtää niin hyvin, tietää tarkalleen mitä tarvitsen ja antaa sen ilman mitään taka-ajatuksia? Millä logiikalla minä olen elämäni aikana tehnyt mitään niin hyvää että ansaitsisin hänet?)
Päivät kuluvat hirmuisella vauhdilla ohi. Kaikkea tapahtuu enkä oikein ehdi olla täysillä mukana mutta yritän silti nauttia jokaisesta hetkestä, vaikkakin vaihtelevin tuloksin. Onneksi jotkut asiat ovat pysyviä.
Sain kysymyksiä astralilta, kiitos! En haasta ketään eteenpäin koska olen laiska. :D
Mitä tavoittelet elämässäsi tällä hetkellä?
- Terveyttä, sekä henkistä että fyysistä.
Mikä on suurin saavutuksesi?
- Kaikesta paskasta selviäminen.
Mistä pidät eniten itsessäsi?
- Optimismiani! Vaikka pelkäänkin, niin ihan kaikkein synkimpiä kuukausia lukuun ottamatta olen aina jaksanut uskoa, että saan vielä onnellisen loppuni.
Mikä on paheesi?
- Stressipolttaminen ja juoruilu.
Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua?
- Haluaisin kovasti olla vaimo ja äiti.
Mikä on ollut elämäsi onnellisin päivä?
- Ehkä joku päivä neljän kesän takaa, kun olin senaikaisen tyttöystävän mökillä kuukauden. Parisuhde kukoisti, olin itsevarma ja tyytyväinen vartalooni, ja vietin päivät rakastamani ihmisen ja hänen perheensä kanssa keskellä Suomen luontoa. Arkista täydellisyyttä.
Mitkä 5 asiaa tekevät sinut onnelliseksi juuri nyt?
- Piña colada -limsa, Marvelin supersankarielokuvat, uusi kesämekkoni, Kiuru, Call of Duty Black Opsin zombie mode.
Nimeä 3 ihmistä, joita ihailet ja kerro miksi.
- Apua... En nyt osaa eritellä yksittäisiä henkilöitä, mutta ihailen yleisellä tasolla ihmisiä jotka taistelevat tasa-arvon ja uskonvapauden puolesta.
Kuvittele itsesi pojaksi ja kerro millainen olisit.
- Varmasti aika samanlainen kuin veljeni on! Tunnevammainen, tietoinen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, seksuaalivähemmistöön kuuluva... Aika samanlainen kuin olen tyttönä, siis.
Kuinka monta kertaa olet rakastunut?
- Neljästi, joista yksi on ollut yksipuolinen.
Mikä eläin olisit, miksi?
-Laama, koska Keisarin uudet kuviot on mun lempileffa. En tiedä, ehkä kissa.
Kävin toissapäivänä Kiurun ja Lennon kanssa mekko-ostoksilla, ja... äh. Miksen vaan voi olla tyytyväinen vartalooni, vaikka olenkin suurempi kuin vuosi sitten? Miksi se on niin iso asia että 34-36 sijaan olen 36-38? Se on vain yksi numero, yksi ainoa vaatekoko ylöspäin, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on, voi kun sillä onkin. Itketti ja ahdisti eikä Lento tajunnut mitään, onneksi Kiuru ymmärsi hiljaisuuteni ja nappasi minut kädestä lähemmäksi käveli koko keskustan mitan kietoutuneena ympärilläni, päästellen säännöllisin väliajoin hassuja lintuääniä korvaani. Emme olleet edes ylittäneet siltaa ennen kuin nauroin taas.
(Kylmä nenä poskeani vasten, jalat kävellen samaa tahtia omieni kanssa, miten jokin niin yksinkertainen voi tuntua niin hyvältä? Miten Kiuru ylipäätään on todellinen? Miten ihminen jonka kanssa puhuin ensimmäisen kerran helmikuussa voi ymmärtää niin hyvin, tietää tarkalleen mitä tarvitsen ja antaa sen ilman mitään taka-ajatuksia? Millä logiikalla minä olen elämäni aikana tehnyt mitään niin hyvää että ansaitsisin hänet?)
Päivät kuluvat hirmuisella vauhdilla ohi. Kaikkea tapahtuu enkä oikein ehdi olla täysillä mukana mutta yritän silti nauttia jokaisesta hetkestä, vaikkakin vaihtelevin tuloksin. Onneksi jotkut asiat ovat pysyviä.
Sain kysymyksiä astralilta, kiitos! En haasta ketään eteenpäin koska olen laiska. :D
Mitä tavoittelet elämässäsi tällä hetkellä?
- Terveyttä, sekä henkistä että fyysistä.
Mikä on suurin saavutuksesi?
- Kaikesta paskasta selviäminen.
Mistä pidät eniten itsessäsi?
- Optimismiani! Vaikka pelkäänkin, niin ihan kaikkein synkimpiä kuukausia lukuun ottamatta olen aina jaksanut uskoa, että saan vielä onnellisen loppuni.
Mikä on paheesi?
- Stressipolttaminen ja juoruilu.
Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua?
- Haluaisin kovasti olla vaimo ja äiti.
Mikä on ollut elämäsi onnellisin päivä?
- Ehkä joku päivä neljän kesän takaa, kun olin senaikaisen tyttöystävän mökillä kuukauden. Parisuhde kukoisti, olin itsevarma ja tyytyväinen vartalooni, ja vietin päivät rakastamani ihmisen ja hänen perheensä kanssa keskellä Suomen luontoa. Arkista täydellisyyttä.
Mitkä 5 asiaa tekevät sinut onnelliseksi juuri nyt?
- Piña colada -limsa, Marvelin supersankarielokuvat, uusi kesämekkoni, Kiuru, Call of Duty Black Opsin zombie mode.
Nimeä 3 ihmistä, joita ihailet ja kerro miksi.
- Apua... En nyt osaa eritellä yksittäisiä henkilöitä, mutta ihailen yleisellä tasolla ihmisiä jotka taistelevat tasa-arvon ja uskonvapauden puolesta.
Kuvittele itsesi pojaksi ja kerro millainen olisit.
- Varmasti aika samanlainen kuin veljeni on! Tunnevammainen, tietoinen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, seksuaalivähemmistöön kuuluva... Aika samanlainen kuin olen tyttönä, siis.
Kuinka monta kertaa olet rakastunut?
- Neljästi, joista yksi on ollut yksipuolinen.
Mikä eläin olisit, miksi?
-
torstai 22. tammikuuta 2015
sonata in d
Kirjoitin pitkän ja kauniin merkinnän siitä, miltä Kiharan novascotiannoutaja näyttää juostessaan vapaana lumessa, kuinka joitakin päiviä ei voi kuvailla kuin viulusonaateilla (1. Toccata: Adagio In E Come Stà, Presto, Adagio), miten kylmät väreet tanssivat niskassani Helin sormien tahtiin, josko joskus uskaltaisin taas rauhassa puhua ihmisjoukon edessä. Lopulta pyyhin kaiken; turhaannun itseeni niin kovin helposti. Mikään lause ei kuulosta tarpeeksi siltä tai tältä, en saa muotoiltua ajatusta juuri oikein joten en muotoile sitä ollenkaan.
(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)
Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.
Olisi jo huominen.
(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)
Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.
Olisi jo huominen.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
kingdom
Mietin, että voisin uudenvuoden kunniaksi tehdä kysymyspostauksen, johon aattona sitten vastaisin. Muutama päivä aikaa siis, kommentoikaa jos on jotain mitä haluatte tietää kuluneesta vuodesta tai minusta ylipäätään!
(Joulu on ohi, kiitos luojan. Kävin eilen kaupungilla tuhlaamassa joululahjaksi saamani Lifen lahjakortin (eihän kenenkään tarvitse tietää että kaupassa kävi pieni repsahdus, ei kenenkään tarvitse tietää mitä kylpyhuoneen kaapissa säilytän) ja ostamassa aivan liian kalliin lankakerän, tänään olen pelannut kuusi tuntia videopelejä ja syönyt vain suklaata. Kolme päivää tätä vuotta jäljellä, kolme päivää aikaa maata lahnana, ja sitten - niin, sitten.)
(Joulu on ohi, kiitos luojan. Kävin eilen kaupungilla tuhlaamassa joululahjaksi saamani Lifen lahjakortin (eihän kenenkään tarvitse tietää että kaupassa kävi pieni repsahdus, ei kenenkään tarvitse tietää mitä kylpyhuoneen kaapissa säilytän) ja ostamassa aivan liian kalliin lankakerän, tänään olen pelannut kuusi tuntia videopelejä ja syönyt vain suklaata. Kolme päivää tätä vuotta jäljellä, kolme päivää aikaa maata lahnana, ja sitten - niin, sitten.)
torstai 9. tammikuuta 2014
mustana maidolla kylmänä kuumana
Olemme perheen kanssa haaksirikkoutuneet Meksikonlahdelle, rannalla on nuoli oikealle "Hawaii 2500mi" ja nuoli vasemmalle "depression now". Pikkuveli ei suostu tulemaan rannalta sisälle koska vietin syntymäpäiväni Macaon kuninkaan kanssa, isi on vakuuttunut että uudessa laukussani olleet silikonikuulat ovat täynnä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta, ja äiti on Pizza Raxissa vuorotellen ahmimassa-oksentamassa-ahmimassa-oksentamasa.
Olen vihdoin palannut takaisin Suomeen, lähden bussilla osastolle näkemään Heliä mutta häntä ei kiinnosta seurani, hän on mielummin minua laihemman tytön kanssa. Jossain vaiheessa toinen tyttö muuttuu lukioaikaiseksi tyttöystäväkseni, joka vain nauraa ja nauraa ja nauraa ennen kuin lähtee Helin kanssa suljetun makuuhuoneen oven taakse.
Joku on linkittänyt blogini Facebookiin enkä saa sitä sieltä pois, ihmiset haukkuvat minua huomiohuoraksi ja säälittäväksi läskiksi, Zen Cafén "Laiska, tyhmä ja saamaton" soi koko ajan taustalla ja äiti ilmoittaa ettei hän enää maksa lääkkeitäni tai terapiaa sen takia miten olen hänestä täällä puhunut. Viillän olkavarteni täyteen sydämenmuotoisia haavoja, kiipeän katolle ja hyppään.
Painajainen toisen perään, en edes herää niiden välissä vaan ne vain muuttuvat ja jatkuvat ja muuttuvat ja jatkuvat kunnes kello on vihdoin kymmenen ja havahdun taloudenhoitajan kolinaan viereisessä huoneessa.
(Vasta saatuani hengitykseni tasaantumaan tajuan nukahtaneeni vahingossa illalla kesken kirjan. En muista milloin olisin viimeeksi ylipäätään saanut nukahdettua ilman lääkkeitä, saati sitten vahingossa. Pakko siitä on vähintään puoli vuotta olla - muistan nukkuneeni kesällä yhden yön Helin luona ilman lääkkeitä, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Kummaa.)
Laitan pitkästä aikaa Scandinavian Music Groupia soimaan, Missä olet Laila? on aina ollut lempilevyjäni.
Olen vihdoin palannut takaisin Suomeen, lähden bussilla osastolle näkemään Heliä mutta häntä ei kiinnosta seurani, hän on mielummin minua laihemman tytön kanssa. Jossain vaiheessa toinen tyttö muuttuu lukioaikaiseksi tyttöystäväkseni, joka vain nauraa ja nauraa ja nauraa ennen kuin lähtee Helin kanssa suljetun makuuhuoneen oven taakse.
Joku on linkittänyt blogini Facebookiin enkä saa sitä sieltä pois, ihmiset haukkuvat minua huomiohuoraksi ja säälittäväksi läskiksi, Zen Cafén "Laiska, tyhmä ja saamaton" soi koko ajan taustalla ja äiti ilmoittaa ettei hän enää maksa lääkkeitäni tai terapiaa sen takia miten olen hänestä täällä puhunut. Viillän olkavarteni täyteen sydämenmuotoisia haavoja, kiipeän katolle ja hyppään.
Painajainen toisen perään, en edes herää niiden välissä vaan ne vain muuttuvat ja jatkuvat ja muuttuvat ja jatkuvat kunnes kello on vihdoin kymmenen ja havahdun taloudenhoitajan kolinaan viereisessä huoneessa.
(Vasta saatuani hengitykseni tasaantumaan tajuan nukahtaneeni vahingossa illalla kesken kirjan. En muista milloin olisin viimeeksi ylipäätään saanut nukahdettua ilman lääkkeitä, saati sitten vahingossa. Pakko siitä on vähintään puoli vuotta olla - muistan nukkuneeni kesällä yhden yön Helin luona ilman lääkkeitä, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Kummaa.)
Laitan pitkästä aikaa Scandinavian Music Groupia soimaan, Missä olet Laila? on aina ollut lempilevyjäni.
osaan laulaa kuin enkeli
ja samalla en ollenkaan,
itken elokuvissa
mutta kotona en uskalla
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
pause
Ulkonäkösäädön aika, älkää hämmentykö temppuilevasta asettelusta ja omituisista väreistä!
//Ping, valmis. Herrajumala, isoja alkukirjaimia.
//Ping, valmis. Herrajumala, isoja alkukirjaimia.
lauantai 20. huhtikuuta 2013
taivaankansi
marie. kaksikymmentäyksikesäinen, korkokenkäinen, yksinäinen.
olen varttunut vähän siellä sun täällä, pitkin poikin maailmalla, perheen jälkikasvusta olen se vanhempi ja typerämpi puolisko. minä olen se kenestä lauletaan sukulaisille pieniä valkoisia valheita kun totuutta ei kehdata kertoa, yliopistossa se edelleen opiskelee ja oikein hienosti menee, eihän sairaslomista ja tautiluokituksista puhuta lähiöperheiden ja iittalan astiastojen keskellä. ehkä ihan hyvä niin, sillä valheita on paljon helpompi ylläpitää kuin totuutta käsitellä.
muut sanovat minua sopivan kokoiseksi mutta itse näen peilissä vain liikaa, vuorotellen möhköfanttia ja merinorsua ja epämääräistä muhkuraa josta voisi nips naps vähän kaventaa pois, ja vaikka kuinka laulan ja neulon ja ostan uusia kirjoja niin en silti koskaan ihan kokonaan unohda, kuinka paljon minua itkettää.
olen varttunut vähän siellä sun täällä, pitkin poikin maailmalla, perheen jälkikasvusta olen se vanhempi ja typerämpi puolisko. minä olen se kenestä lauletaan sukulaisille pieniä valkoisia valheita kun totuutta ei kehdata kertoa, yliopistossa se edelleen opiskelee ja oikein hienosti menee, eihän sairaslomista ja tautiluokituksista puhuta lähiöperheiden ja iittalan astiastojen keskellä. ehkä ihan hyvä niin, sillä valheita on paljon helpompi ylläpitää kuin totuutta käsitellä.
muut sanovat minua sopivan kokoiseksi mutta itse näen peilissä vain liikaa, vuorotellen möhköfanttia ja merinorsua ja epämääräistä muhkuraa josta voisi nips naps vähän kaventaa pois, ja vaikka kuinka laulan ja neulon ja ostan uusia kirjoja niin en silti koskaan ihan kokonaan unohda, kuinka paljon minua itkettää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)