matkustan

Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten istuin päiväsairaalan sohvalla Helin kännykkä kädessä, tuijotin oppilaitokseen hyväksyttyjen listaa enkä ollut uskoa näkemääni ennen kuin Heli sanoi että kyllä se on minun nimeni muiden joukossa. En silloin tiennyt kasveista mitään ja itsestäni vielä vähemmän - leikkasin ihoni iltaisin verille ja revin kurkkuni kynsillä auki, en osannut hallita tunteita saati sitten tekojani, ja asetin aina, aina muut itseni edelle, seurauksista viis.

Kaksi vuotta koulussa, vuosi terapiassa ja pari kuukautta Kiinassa myöhemmin, enkä enää tunnista vanhoja tekstejä minun kirjoittamiksi. Enhän minä vielä terve ole, välillä vaivun epätoivoon enkä meinaa jaksaa enkä uskalla edes ajatella lääkityksen lopettamista, mutta ihan oikeasti: valmistun ammattiin, aloitan uudessa työpaikassa kolmen viikon päästä, en ole itsetuhoinen, en anna äitini tai kenenkään muunkaan kohdella minua kuin roskaa, syön ja nukun säännöllisesti, osaan hillitä ja hallita tunnekuohuja, tiedän että oman henkisen hyvinvoinnin tulee olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olen minä aika pitkälle päässyt.

(Kaiken lisäksi kävelen ulkona ja tunnistan kasvin toisen kolmannen ja tuon ja tuon ja tuon, tiedän miten ne leikataan ja hoidetaan ja miten ne tieteellisesti luokitellaan. Mä osaan jotain.)

Huomenna laitan uudet mekon päälleni, kiipeän vihreisiin korkokenkiini ja lähden viimeisen kerran koulua kohti. Kun palaan iltapäivällä kotiin, kädessäni on todistus puutarhatalouden perustutkinnon suorittamisesta. Hassua.

kahta en vaihda

pohjoisen reissusta selvitty kunnialla takaisin kotiin - ilman yhtäkään suurta riitaa, herrajestas. kolmen vuorokauden aikana olen istunut junassa yhteensä kuusitoista tuntia ja taksissa varmaan lähemmäs viittä, minkä lisäksi siellä oli kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, mutta oli oikeasti ihan ok reissu. paljon lumi- ja jääveistoksia, jotkut kerrostalojen korkuisia, ja yllättävän hyväkuntoisessa puistossa ajoimme bussissa siperiantiikerien keskellä. mahtavinta minun mielestäni oli kyllä liigeri, niitä ei kovin moni voi sanoa nähneensä livenä!

(kamalan paljon ruokaa ja äiti vieressä nalkuttamassa eikä minulla ollut tarpeeksi paksuja lapasia ja koti-ikävä alkaa saavuttaa uusia ulottuvuuksia, mutta shhh, nyt en ajattele sitä. päätän muistaa vain hyvät asiat.)

kolmesataakuusikymmentäviisi päivää sitten kellon lyödessä kaksitoista purskahdin itkuun ja halasin marjaa niin tiukasti ettei toinen meinannut saada henkeä. olin niin hämmentynyt selvittyäni vuodesta 2012 hengissä, selvisin sairaslomalle taas kerran jäämisestä ja jätetyksi tulemisesta ja lappityttö-tarinan päätöksestä - en vailla pysyviä arpia viimeisestä mutta selvisin silti. pakostakin pistää miettimään, mistä kaikesta vuonna 2013 tapahtuneesta voin olla ylpeä:

muutin ihanaan asuntoon parhaan ystäväni kanssa 

uskalsin uhmata äitiäni ja hakea kouluun jonne itse haluan

uskalsin mennä kuukauden päiväsairaalajaksolle

pääsin kouluun ja jaksoin oikeasti käydä siellä

etsin itselleni terapiamuodon joka toimii

leikkasin elämästäni pois ihmisen joka ei ansainnut olla osa sitä

uskalsin ilmaista tunteeni ja olla luovuttamatta

...ja pakko minun on kai jotain hyvää olla myös tehnyt, kun voin kutsua sitä yhtä tyttöystäväksi. ♥

loppuvuoden (hassua, loppuvuosi, vaikka eihän ensi vuoteen ole kuin kolme ja puoli tuntia tässä aikavyöhykkeessä) ajattelin viettää sängyssä katsomassa doctor who:ta, juomassa täysin sokkona ostettua rieslingiä ja hengittäen.

hyvää uutta alkua kaikille, olkaahan turvallisia rakettien ja juotavan kanssa, jooko?

teen idle

"holy shit, tääkin tyyppi oli oikeesti mukava ja pätevä ja kaikkee. ehkä mulla on vielä toivoa, jos kaikki psyk työntekijät ei ookaan saamattomia paskoja niinku mun terapeutti ja yths:n lääkäri."

kolme vuotta olin hiljaa luullut että kaikki mielenterveystyöntekijät ovat loppujen lopuksi täysin hyödyttömiä, ainakin omassa tapauksessani. ihan kivoja, mutta joko eivät tajua tai eivät vaan osaa auttaa. nyt olen kolme kuukautta ollut julkisilla enkä ole tunnistaa itseäni; voisiko se oikeasti olla niin, että tampereen yths (ja minun terapeuttini) ei olekaan normi, vaan valitettava poikkeus? kävellessäni psykiatriselta poliklinikalta bussipysäkille laitoin hämmentyneenä viestiä helille: onko ihan tosissaan olemassa ihmisiä, jotka osaavat auttaa minua? päiväsairaalan lääkäri vaihtoi lääkkeeni sellaisiin jotka ihan oikeasti toimivat, omahoitaja osasi kuukauden ajan kysyä juuri ne oikeat kysymykset jotka saavat minut kyseenalaistamaan koko käksitykseni omasta käyttäytymisestäni, ja tänään tapaamani psykologi oli aivan uskomattoman pätevä.

ajattelen aina kaiken huonon tapahtuvan koska minä olen huono ihminen, mutta kaiken hyvän tapahtuvan ulkoisten tekijöiden takia: esimerkiksi pilasin lukion koska olin typerä paska mutta pääsin yliopistoon vain koska englantini on ulkomailla asumisen takia poikkeuksellisen hyvä. "ja siis mieti nyt", se psykologi sanoi tänään, "sä olisit voinut luovuttaa lääkkeiden suhteen ja jättää ne ottamatta, ei kukaan sua niitä pakottanut syömään joka aamu. kukaan ei pakota sua käymään terapiassa. sä olisit voinut jäädä kitumaan yliopistoon tai jäädä sairaseläkkeelle, kukaan ei pakottanut sua hakemaan ammattikouluun tai tekemään töitä sen eteen että pääset sinne. eikä niitä ystäviäkään noin vain saada, sä olisit voinut luovuttaa sosiaalisten suhteiden suhteen mutta et tehnyt niin." monta sekuntia meni ohi hänen lopetettua puhumisen ennen kuin kykenin muodostamaan minkäänlaisen vastauksen, niin pahasti hämmennyin. olen niin pitkään ollut vain sarja epäonnistumisia, tuntuu oudolta ajatella että olisin tehnyt jotain oikein.

ensimmäistä kertaa ikinä minä todellakin uskoin (uskon) jonkun sanoessa minun tehneen hyviä valintoja, valintoja jotka olen ihan itse tehnyt ja joista voin olla ylpeä. ehkä elämäni ei ole parempaa kuin puoli vuotta sitten vain sen takia että no mä nyt sain koulupaikan ja uudet lääkkeet toimii ja hoitajat kysyvät oikeat kysymykset ja marja muutti kimppaan mun kanssa; ehkä elämäni on parempaa koska minä tein valinnan hakea kouluun jonne halusin, koska minä jaksoin panostaa hoitooni vaikka takana oli vain epäonnistumisia, koska minä päätin miettiä kysymyksiä ja antaa niille vastauksia, koska minä olen niin hyvä ystävä että marja haluaa asua kanssani.

(no tulipas nyt syvällistä settiä. oikeastaan tämä päivä on ollut aika nauruntäytteinen, opin meinaan koulussa käyttämään liekinheitintä.)

your own advice

"miltä nyt tuntuu?"
"totta puhuen oon ihan hullun helpottunut. tai siis, olihan se aika nolo tilanne, mutta mä en oo sellainen ihminen joka salailee tunteitaan. salailu on raskasta."

suuni vääntyy hymyyn kävellessäni ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon päiväsairaalan pihalle, paikka on omituisen tyhjä. korkoni kopisevat kiiltävällä lattialla kävellessäni omahoitajan huoneeseen, lösähdän nojatuoliin jalat ristissä ja suljen silmäni. vihdoin avaan suuni, kerron heinäkuusta, kerron uusista lääkkeistä ja krapulaisesta katumuksesta ja jäätelöstä ja isoisästä ja spontaaneista tunteiden tunnustamisesta ja vessan yllä kumartamisesta ja kahdeksasta kuukaudesta ja kimaltavista kouluvihkoista ja kolmesta kilosta. hoitajan ääni on tuttu ja turvallinen vaikka näin häntä vain kolmekymmentä päivää, hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja tietää milloin olla sanomatta mitään.

(öisin ulkona tuoksuu jo syksy.)

the meaning

(kolmen vuoden ja neljän turhan ssri-yrityksen jälkeen lääkitys vaihtuu vihdoin ndri:ksi. pitäisi olla iloinen mutta en millään jaksaisi taas uusia sivuoireita, viimeeksi voin ensimmäisen viikon niin pahoin etten pysynyt pystyssä.)

(puhuin omahoitajan kanssa tunnekuohuista ja impulssienhallinnasta, hävetti myöntää asioita ääneen.)

(en jaksaisi yhtään mitään.)

(en jaksa.)

och december

en kestä tätä oloa. syömishäiriö ja epävakaus ovat rasittavia mutta hallittavissa, ahdistustakin pystyn tietoisesti kontrolloimaan jonkin verran kunhan tajuan kohtauksen alkamisen ajoissa, ja pakko-oireista ei ole käytännössä mitään aktiivista haittaa elämässäni, mutta masennus - en kestä, en kestä, en kestä. en ymmärrä, miten en voi vain karistaa tätä oloa, tätä toivottomuutta. kävelen koiran kanssa ulkona, minulla on sievät ballerinat jalassa ja koira haistelee vaaleanpunaisia ruusuja ja ulkona tuoksuu kesäilta ja minun pitäisi iloita kaikesta, mutta olen vain turta. kliiniset termit vilisevät jossain pääni nurkassa, depressio depersonalisaatio derealisaatio serotoniini dopamiini noradrenaliini, vihaan aivojani kun ne eivät suostu toimimaan, miksi oma kehoni pettää minut? (ainoat asiat, jotka saavat minut tuntemaan itseni elossaolevaksi, ovat niitä, joita en saa tehdä: jotkut laittomia, useimmat moraalittomia, ja kaikki satuttaisivat muita enemmän kuin auttaisivat itseäni.) miten voi olla niin vaikeaa olla onnellinen?

(ja silti, jos sitä kun kuulin isoisäni syövästä ei lasketa, en muista milloin olen viimeeksi itkenyt. pakko siitä on olla jo monta kuukautta. hassua, yleensähän itken aina ja kaikesta.)

tänään en päässyt ulos asunnosta; tänään leikin veitsen kanssa, tutkin kuinka kovaa voin painaa jättämättä jälkeä. huomenna pitäisi puhua omahoitajan kanssa, vaikka oikeasti haluaisin jäädä kotiin ja painaa vielä vähän lujempaa.

almost

äiti tuli ja meni, ihme kyllä ilman mitään suurempaa draamaa. juhlistin asiaa käymällä leikkauttamassa järkyttäväksi hapsupehkoksi kasvaneen tukkani, kampaaja sai onneksi taas kerran ihmeitä aikaan. (silti, ei edes uusi tukka ja mulberryn laukku vienyt huomiota siitä, missä se aina on: läski läski läski oksettava paska laihdu pois. olen niin väsynyt vihaamaan vartaloani.)

päiväsairaalalla istuin sohvalla ja mökötin, vitutti ihan kaikki eikä vähiten muut potilaat, harkitsin hetken puhelimen välityksellä sosialisointia mutta jätin väliin - en minä, ei minua, hysst. lopulta lähdin kesken päivän pois, istuin wayne'sin terassilla maailman suurin kahvikuppi kädessäni ja vertasin itseäni ohikulkijoihin.

torstaina on viimeinen sairaalapäivä, perjantai-lauantaina olisi helsinki pride -menoa mutta en minä mene, ei minulla ole seuraa. ensimmäinen kerta vuoden 2006 jälkeen kun en ole heiluttamassa sateenkaarilippuja, on jo etukäteen vähän ontto olo.

(helvetti mikä pessimismipäivitys tääkin taas on.)

ad te

helvetti pääsi irti päiväsairaalalla, kun potilaat vihdoin avasivat suunsa ja kertoivat hoitajille tasan tarkkaan, mikä hoitopaikassa on pielessä. minäkin uskalsin puhua ääneen ("jos mä haluaisin askarrella ja kuunnella musiikkia ja lukea kirjoja niin olisin nuorten toimintakeskuksessa, kuvittelin tulevani tänne hoitoon"), mutta silti ryhmä päättyi juuri siihen mistä me alunperin valitettiin: "no aihe herättää selvästi tunteita, tästä voi sitten puhua omahoitajan kanssa". turhauttaa, mutta helpottaa kun nyt tiedän etten ole ainoa joka haluaisi intensiivisessä ryhmähoidossa sitä intensiivistä ryhmähoitoa eikä pelkästään no mitäs tänään kuuluu ladidaa.

kirjoitusryhmässä oli hoitajan ja harjoittelijan lisäksi vain minä ja yksi toinen, tehtävänanto oli intiimimpi kuin kertaakaan ennen, ja sydämeni hakkasi kivuliaan lujaa lukiessani ääneen kahtasataayhdeksäätoista sanaa. "minä antaisin sinun laulaa, avaisin häkin ovet ja päästäisin sinut lentämään piruetteja ilmassa." ryhmän jälkeen piti mennä suoraan omahoitajan ovelle, näpersin rannekelloni hihnaa ja olin pakahtua.

so let's do it

valvon ja valvon ja valvon, pakotan itseni elämään päiväkausia muutaman tunnin yöunilla kunnes kehoni vihdoin pettää minut. päiväsairaalalla lipsun takaisiin sherlock holmes -aiheisiin uniin joiden vertauskuvista olen kivuliaan tietoinen - aivoni ottavat päiväsaikaan pinnan alla kuplivat tunteet (entäjos mitäjos haluan haluan mitäjos sittenkin) ja räjäyttävät ne pinnalle silloin kun en pysty puolustautumaan, kun en voi heittää vitsiä ja lakaista aihetta maton alle.

omahoitaja passitti kotiin nukkumaan kun sormeni alkoivat kolmannen kerran nykiä alkavan unen voimasta, muistan etäisesti marjan ihmetelleen miten olen jo kahdeltatoista kotona ennen kuin lahoan sohvalle. herätyskello soi puoli neljältä, pakko minun on kai yölläkin nukkua.

"what?"
"you know. you must know. you're you."

maalaan maailman

"tchaikovsky on kaikessa mahtipontisuudessaan liian ennalta-arvattavaa mutta brahms on juuri sopivaa, ensivaikutelmaltaan yksinkertaista mutta joka kuuntelukerralla löytää jotain uutta kerroksien alta, täydellisesti soivan fissän tai triolin joka saa kylmät väreet kulkemaan pitkin siljan liian pitkiksi kasvaneita niskavilloja. mutta ei, hän ei laita musiikkia soimaan, ei brahmsia eikä mitään muutakaan, sillä hiljaisuus on liian - liian jotain, liian kaikkea."

tänään on ollut hyvä päivä.

päiväsairaalalla pääsin purkamaan poikkeuksellisen vaikean viikonlopun aiheuttamaa ahdistusta maailman mukavimmalle omahoitajalle, minkä lisäksi onnistuin nukahtamaan rentoutumisryhmässä (vaikka aikaisemmasta ryhmästä jouduin lähtemään kesken kaiken pois kun en vain kestänyt) ja vapaa-ajalla kirjoittamaan muutaman sivun mittaisen tekstinpätkän tytöstä jonka nimi on silja. siniset kuulakärkikynät rauhoittavat minua aivan suunnattomasti.

lokki tapasi minut iltapäivällä keskustassa, vietimme kolme tuntia syöden ja juoden ja nauraen ja spontaania myrskyä karkuun juosten, myrskyn seurauksena oli ihan pakko käydä ostamassa uudet paidat ja neuleet ja sukat jottemme sairastuisi esim. keuhkokuumeeseen illan aikana, kun käperryimme melkein tyhjään elokuvateatteriin katsomaan avaruusaluksia ja hassuja kulmakarvoja. (voisin fanityttöillä aiheesta star trek: into darkness tuntikausia, mutta ehkä säästän sen tumblria varten.) bussissa matkalla kotiin yritin sopertaa lokille jotain siitä että olen kiitollinen hänen seurastaan ja ystävyydestään. ehkä hän ymmärsi.

fis-mollissa

tuhoisa äiti-tytärsuhde, kaipaa isän hyväksyntää. kostonhimo äidille todennäköinen osasyy syömishäiriöön. vuoden aikana sarja hylätyksi tulemisia, vanhemmat ja veli muuttaneet toiselle puolelle maapalloa. syvä älyllisen ja seksuaalisen arvottomuuden tunne, voimakas sosiaalisten tilanteiden pelko omanikäisten ihmisten kanssa. sekä spontaani että suunniteltu ahmiminen itseinhon purkauksena, myös impulsiivista itsetuhoisuutta viiltelyn ja kynsimisen muodossa. ei osaa käsitellä voimakkaita tunteita.

voin vain kuvitella, minkälaisia muistiinpanoja omahoitaja minusta tekee. kaksi päivää sairaalassa takana, en ole uskaltanut sanoa sanaakaan kenellekään muulle kuin helille, lääkärille ja omahoitajalle.

istun sängyssä ja katson kohtaa jossa reiden ulkoreuna muuttuu pakaraksi, enkä ole vuosiin tuntenut yhtä voimakasta halua kaivaa kirkkaan oranssi kirjeveitsi kirjoituspöydän laatikosta.

sävel kaukaa

eilen näin fysioterapeuttiani viimeistä kertaa, vietin melkein koko tunnin lattialla yrittäen rentouttaa lihaksiani. ajan loppuessa kapusin tuolille ja puhuimme edistyksestäni hoidon aikana ja vielä edessä olevista haasteista. aina yhtä hymyilevä nainen pyytää minua yrittämään nauttia kesästä, koska kuulemma ihan oikeasti ansaitsen sen. mutta, enhän minä, sitten kun, mutta.

loppupäivän vietinkin lokin kanssa kaupungilla, ostin stockmannilta vihreät korkokengät ja lokkikin löysi alennushyllystä leviksen farkut. kahvilassa uskalsin tilata soijalatteni seuraksi aivan hillittömän kokoisen vaniljawienerin, ja lojuttuamme yli tunnin koskenrannan nurmikolla päätimme lähteä katsomaan molempien ikisuosikki jurassic park. ostin suklaata elokuvateatterin pimeyteen enkä edes halunnut kuolla. ehkä tämä tästä vielä joskus. (aikaisemmin päivällä fysioterapeutti sanoi "aina toi 'ehkä' tai 'joskus' välissä kun puhut itsesi hyväksymisestä, pelottaako ajatus sua?" kyllä, pelottaa.)

heli tuli käymään tänään iltapäivällä ennen kuin lähdin taas laulamaan, istuin kissankarvojen keskellä keittiön lattialla ja kuuntelin tyttöä edessäni, katsoin kun ohuiden sormien rystyset kalpenivat vitivalkoisiksi niiden puristaessa tuolin selkänojaa. pikkuinen on jo valmiiksi niin hajalla, ei hän ansaitsisi yhtään lisää paskaa niskaan. en ehkä ole maailman objektiivisin tässä tapauksessa, mutta rajansa kaikella.

huomenna arviointikäynti päiväsairaalalla. pelottaa aivan kamalasti.

siellä torkkuu heiluhäntä

viime syksyn mozart-spektaakkelin yli kaksituhatpäiseen yleisöön verrattuna oli kovin vähän ihmisiä katsomossa, mutta konsertti meni silti yllättävän hyvin - pari virhettä siellä sun täällä niissä haastavimmissa kappaleissa, mutta ainakin marja ja lokki sanoivat etteivät huomanneet mitään. uskalsin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen mennä laulajien omille jatkoille, minun nimeni jopa muistettiin ja olen varma että tanssijatyttö hymyili minulle ravintolan toisesta päästä kun pari-kolme-kymmenen kertaa katseeni eksyi häneen päin.

harvinaisen voimakas humala pyörittää ajatuksiani sinne sun tänne ja päkiöissä on rakkuloita kymmenen sentin koroissa kävelyn jäljiltä, mutta pitkästä aikaa hymyilen aidosti. huomenna on varmasti krapula ja elämän suuret totuudet painavat mieltäni alas, mutta saanpahan edes kerran keväässä tuntea kuuluvani jonnekin. mutta silti, kolmen viikon päästä loppuu kausi, mitä minä sitten?

"tässähän alkaa jo olla bilefiilis tota meidän rattoisaa kesäkuuta ootellessa." 
"no elä! ei tehdä mitään muuta ku kiroilla ja tanssita. mitä ny välillä käydään osastoilla."

minun ja helin odotukset kesän suhteen ovat harvinaisen korkeat.

now i lay me

minulla on uusi tatuointi, jalkapöydän iho on mustelmilla ja mustetta sekä solunestettä tihkuu lakanoille. katselen kauniita koukeroita enkä enää edes muista kirosanatulvia ja silmitöntä kipua, koska se on vihdoin siinä, toinen muistutukseni elää eikä vain selvitä hengissä.

(lääkäri laittoi lähetteen päiväsairaalaan, olen päättänyt että jos pääsen syksyksi kouluun niin olen myös siinä kunnossa että kykenen käymään siellä.)

elossa

21:10 minulla on edelleen krapula
22:25 voisin alkaa katsoa skinsiä
23:23 toivon toivon toivon toivon
00:30 pitäisikö mennä nukkumaan?
00:35 peitän kasvoni meikin alle
01:15 en saa henkeä apua auttakaa
01:25 pimeässä kiroiluviestejä helille
01:40 miksen nuku miksen nuku
01:45 kuiskaan salaisuuksia kissalle

en saa syödä unilääkkeitä joka ilta, ne nostavat toleranssia ja aiheuttavat riippuvuutta. eilen olisin silti tarvinnut niitä enemmän kuin pitkään aikaan, sormet varpaat sääret hampaat heiluivat levottomuudesta koko päivän ja kaikki huipentui puristavaan, kuristavaan ahdistukseen yhdeltä yöllä.

(osasto olisi ihan pyöräilymatkan päässä kotoota. viisi päivää aikaa päättää, haluanko lähetteen. miten minä jouduin tähän tilanteeseen? minähän vain vähän laihdutan, olen vain vähän yksinäinen, en minä -)

äänen suuren

en tiedä miksi join eilen, kun nykyään alkoholin aiheuttama sumeus vain ahdistaa ja humalassa vain syön syön syön. silti join kaksi siideriä ja yli puolitoista litraa itsetehtyä sangriaa, nyt särkee päätä ja vaa'an lukema ahdistaa niin paljon että tuskin lähden tänään keskustaan värimeren keskelle - eihän minulla edes olisi siellä ketään, jonka seurassa olla. (tasan vuosi sitten näin ex-tyttöystäväni marjan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen, hassua ajatella että nykyään hän on sekä paras ystävä että kämppis.) tiedän että vapputorin kiertäminen saattaisi piristää, voisin laittaa päälle hassut sydämenmuotoiset aurinkolasit ja likaisten haalarien sijaan kauniin valkoisen lakin, mutta todenäköisesti vain masentuisin, kun muistaisin ettei kukaan ikinä ole ostanut minulle vappuilmapalloa.

näin eilen aamulla psykiatria, jatkettuaan ensin sairaslomapaperini kesäkuun loppuun asit hän antoi esitteen kahdesta eri päiväsairaalasta. ensi viikkon tiistaihin mennessä pitää tehdä päätös, kuinka surullisen haluan kesäni olevan?

"en mä tiiä, ehkä kun mä pääsen tästä alkupaniikista yli -"
"mikä siinä päiväsairaalan ajatuksessa aiheuttaa paniikkia?"
"no... mun kaverit aloittelee gradujen kirjoittamista ja käy töissä ja matkustelee ja kasvaa aikuisiksi, ja mä viettäisin puolet päivistä jossain hullujenhuoneella missä ne pakottaa mut syömään."