on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

fruit machine

Puolitoista päivää takana, kolmesataakuusikymmentäkolme ja puoli päivää jäljellä kunnes saan taas katsoa raketteja ja juoda kuohuviiniä suoraan pullosta. Rakastan uuttavuotta, rakastan samalla hullunhysteerisellä naurulla kuin vappua; siinä vain on jotain niin kovin maagista, jotain mikä juhannuksesta ja syntymäpäivästä ja joulusta yksinkertaisesti puuttuu. Ja myönnän, niin paljon kuin rakastankin kynällä tuhrittuja papereita ja pitkiä listoja, on jotain kovin vapauttavaa siinä kun näkee kännykän näytöllä to 1 tam 00:00, kun ihan kaiken voi pyyhkiä tyhjäksi aloittaa alusta.

...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.

(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)

Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.

Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.

dota

Setä ja serkut ja Pikkuveli ovat yhtä ihania kuin aina, mutta en tajua mikä Tätiin on viimeisen parin vuoden aikana mennyt kun hän koko ajan vain vittuilee minulle. Eikä vain hyväntahtoisesti nauraen (vaikken tiedä kestäisikö hauras itsetuntoni edes sitä), vaan oikeasti vittuilee, saa minut tuntemaan itseni täysin paskaksi.

(Pikkuveli on se joka joi eilen liikaa vodkaa ja päätyi vuorotellen kylpyhuoneen lattialle oksentamaan ja itkemään, istuin hänen vieressään ja halasin ja lohdutin pitkälle yöhön, mutta minä olen se jolle vinoillaan ja kohotetaan ivallisia kulmia. En jaksa tätä enää, siihen on syy miksi vierailuni vain harvenevat ja lyhenevät koko ajan, kyllä minä tiedän että olen tyhmä ärsyttävä äänekäs tylsä luuseri ruma läski epäonnistunut, mutta ei se että olen jo tietoinen asiasta tarkoita että haluaisin siitä koko ajan muistutuksia. Olisi vaan pitänyt jäädä yksin kotiin jouluksi, tai lähteä Lokin perheen luo. Tai mennä edes Kiinaan äidin ja isin luo; äiti kyllä saa minut säännöllisesti raivon partaalle, mutta vanhempani eivät ikinä saa minua tuntemaan itseäni typeräksi tai ärsyttäväksi.)

Haluan pois täältä, ahdistus puristaa rintakehääni kasaan ja haluan repiä ihoni riekaleiksi, haluan pois, ettekö te tajua, pois

sexy bitch

"Löysitkö sä yöks katon pääsi päälle?"

Olen ollut hereillä vasta vartin verran kun Helin viesti putkahtaa puhelimeeni, hetken aikaa täytyy keskittyä hengittämiseen jotta huone lakkaa pyörimästä ympärilläni ja voin olla varma että sisuskaluni pysyvät siellä missä niiden kuuluukin olla. Onneksi olin aamulla vihdoin nukkumaan mennessäni älynnyt juoda litran vettä ja ottaa särkylääkkeen, muuten olisin varmaan kuollut tähän pahoinvointiin. Ilta-yö-aamu oli kuitenkin sen arvoinen: Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa olohuoneessa viinin ja sipsien kanssa, baarissa tanssimassa miltei pilkkuun asti, vadelmilta tuoksuva tumma kiharapilvi ja huulipunatahroilla sotkettu iho, kuulokkeet korvissa aamulla vieraasta asunnosta kotiin käveleminen ja omaan sänkyyn kaatuminen ennen kuin jaksan edes pestä meikkejä pois. En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut yhtä hauska ilta.

(Miten nyt on jo sunnuntai? Äsken oli vasta perjantai-iltapäivä ja laskin minuutteja kunnes pääsen töistä pois. En ymmärrä, miten ihmiset pärjäävät pelkillä viikonloppuvapailla; olen nyt kaksi viikkoa käynyt reippaasti joka päivä kahdeksasta kolmeen töissä ja tuntuu kuin hukkuisin, olen koko ajan väsynyt että olen itkun partaalla. Miten voi olla samaan aikaan niin onnellinen ja niin... tällainen? Lasken päiviä (seuraavaan työvuoroon: 1, seuraaviin treeneihin: 1, uuteen tatuointiaikaan: 5, joulukonserttiin: 6, työssäoppimisjakson näyttöihin ja arviointikeskusteluun: 9, joululomaan: 13, jouluun: 17, ensi vuoteen: 25, koulujen jatkumiseen: 37) mutta niitä on aina joko liikaa tai liian vähän. Saisinko edes yhden vapaapäivän enemmän viikossa? Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin vaikeaa?)

aina kun sä

Naurettavan pitkän viikon jälkeen erittäin tarvittu perjantai-ilta meni Pikkuisen kanssa keskustassa baarista toiseen hyppiessä. Juon paljon ja poltan vielä enemmän, tupakkapaikalla käärin kaksi vilttiä pitsisen toppini päälle ja tutustun uusiin ihmisiin, tanssilattialla näytän varmasti naurettavalta mutta on niin hauskaa etten jaksa välittää.

Lähden baarista ihan inhimilliseen aikaan mutta kotiin pääsen vasta kellon lähestyessä aamua. Kävellessäni mustissa koroissani vieraasta kaupunginosasta (puhelimen GPS:n avustuksella) kotia kohti laulan ääneen ja vaihdan kikattaen puhelimessa pikkuveljen kanssa kuulumisia. Tulemme tulokseen, että meillä on oikeastaan asiat aika hyvin.

"Don't do anything I wouldn't, sis. Which is to say, do whatever, there are no limitations."

291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.

270

Pikkuveli lähti ulos juhlimaan minun, Lokin, Sinin ja poikien kanssa saatuaan yhtäkkiä tietää saaneensa paikan yliopistossa Suomessa. Nauramme ja juomme ja nauramme lisää, viihdytämne muita keskustelemalla kiinaksi Lokin rinnoista ja vertailemalla nuorisokulttuuria eri maista. Törmään puoleen kuorostani baarissa, kysyn ketkä kaikki muutkin ovat päässeet laulamaan syyskauden ajan filharmonisten kanssa, hymyilen ja vitsailen ja tutustun uusiin ihmisiin mutta en oikeasti pysty keskittymään mihinkään kunnolla koska Pikkuveli muuttaa Suomeen, tajuatteko se muuttaa Suomeen, en enää ole yksin täällä, rakas pikkuiseni tulee olemaan koulussa vain sadankuudenkymmenen kilometrin päässä minusta. Puolitoista tuntia junalla, ei kahdeksan tuntia lentokoneessa. Like, oh my God. En vieläkään ole täysin sisäistänyt asiaa.

(Nimenmuutoshakemukseni meni eilen läpi, yritin kirjoittaa uuden allekirjoituksen kaupassa ja melkein nauroin ääneen kun muistin vasta sanan puolessavälissä miten kynän kuuluu kaartua. Hassua.)

hold your breath and

Makaan yksin sängyssä ja tuijotan kattoa. Mietin vuorotellen lakanoideni uudelleen verellä tahraamista, lääkevarastoni viinipullon kanssa kurkusta alas huuhtomista, ja jonkun kaverin tänne pyytämistä. Mutta ei, en voi pyytää tänne ketään, en pysty - kysyin Lokilta jo hänen työvuorojaan mutta en kyennyt pyytämään häntä viettämään vapaailtaansa täällä, tuijotan tekstiviestikenttää itkien epätoivosta enkä siltikään voi pyytää toista ihmistä haaskaamaan aikaansa minuun.

(Marja lähti perjantaina riidan jälkeen ovet paukkuen Turkuun, hänen piti palata sunnuntaina mutta eipä kuulu mitään - en tiedä milloin hän tulee takaisin, vai tuleeko ollenkaan. Ei häntä tunnu paljon kiinnostavan se, että minun täytyy pysyä kotona ruokkimassa hänen kissaansa sillä aikaa kun hän murjottaa tyttöystävänsä luona. En voisi lähteä minnekään vaikka olisi paikka jonne mennä.)

En muista milloin olen käynyt viimeksi suihkussa, ehkä joskus viime viikolla. Lauantaina, ehkä? En jaksa välittää.

Taidan pukea vanhan lippiksen päähän ja lähteä käyttämään viimeiset euroni Alkoon. Ehkä tänä iltana uskallan -

and sometimes it

Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.

(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)

(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)

Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.

(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)

Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.

Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.

well you can tell

Kymmenen päivän spontaani hiljaisuus. Päivät etenevät niin vimmattua vauhtia etten ole pysyä perässä, kaikkea koulupäiviä työpäiviä bileitä kahveja harkkoja lenkkejä puheluita kerralla - toisaalta myös eilen Sinin lattialla kuperkeikan heittämistä ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen. En tiedä mistään mitään.

Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.

Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.

(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)

(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)

Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.

down with the sickness

Aurinko paistaa ikkunan läpi sänkyyni kun avaan aamulla silmäni, tuntuu ihan kesältä. Olen vielä ihan koomassa kun käyn vessassa, ruokin kissat ja kiskon kengät jalkaan, mutta heti astuessani ulos olen täysin hereillä; neljä kilometriä hujahtaa ohi kuin huomaamatta kun keskityn musiikkiin ja puu- ja pensaslajeja paljaista rungoista tunnistamiseen.

(Seitsemäs lenkki kahdessa viikossa, ja ensimmäistä kertaa ikinä voin ylpeänä sanoa, että juoksemisella ei ole mitään tekemistä syömishäiriön kanssa. Kuuntelemalla kroppaani (epämukavuus on okei, kipu ei; epämukavuus on okei, kipu ei) ihan oikeasti nautin juoksemisesta sen sijaan että polttaisin muutaman kalorin enemmän ja haluaisin kuolla. Tuntuu typerältä sanoa ääneen asioita joiden tiedän olevan itsestäänselvyys ja tuntuu typerältä myöntää kuinka kauan on kestänyt ymmärtää itsestäänselvyys, mutta ehkä olen vain hiljaa ja nautin raittiista ilmasta ja adrenaliinista.)

Tänä iltana olisi kahden Pojan yhteissynttärit. En vielä tiedä olenko menossa, Lokki on vanhempiensa luona ja minulla on aina hiukan orpo olo isossa porukassa ilman häntä, minkä lisäksi tänään pitäisi olla selvin päin - en todellakaan ole juomassa toista kertaa yhden viikon aikana, mutta ajatus selvänä olemisesta tuntemattomien humalaisten keskellä hermostuttaa. Saa nähdä.

pelimies

Jo toisena peräkkäisenä viikonloppuna haparoin humalassa kenkiä jalasta. Kaksi kertaa kahdessa viikossa on liikaa, juomisesta ei saa tulla tapa, ei saa, ei saa -

Mutten silti muista milloin olisi viimeksi ollut yhtä hauska iltapäivä/ilta jonkun muun kuin Lokin seurassa, kannustamme Ässän ja kolmen muun kanssa Leijonia uuteen voittoon ja nauramme vatsamme kipeiksi pesukarhulle joka saattaa olla pöllö joka saattaa olla homoseksuaali lukiolainen. Teemme suuria suunnitelmia ja laulamme kunnes äänemme ovat käheitä, ja soitan taksin vasta kun viime yön olematon uni tahtoisi painaa silmäni väkisin kiinni. Miksi unen saaminen on silti niin vaikeaa?

(Jossain vaiheessa keskustelu muuttuu vakavaksi ja poikien ollessa toisaalla me tytöt pyydämme toisiamme sanomaan ääneen asioita joista haluaisi vain vaieta; Ässä ja Pikkuinen pidättelevät molemmat kyyneleitä, pelkään vaikuttavani ylimieliseltä tarjotessani neuvoa mutta he hymyilevät minulle silti. "Siis musta on oikeesti niin ihanaa että tulit" enkä minä osaa reagoida, nauran kiusaantuneesti ja käännän keskustelun takaisin raiteille joita osaan seurata.)

Elämä jaksaa aina välillä yllättää.

can't put it off

"Poikki meni."
"Siis apua mitä kerro?"
"Mä ansaitsen parempaa."

Onko vielä tänään vai onko jo huominen? Alkoholi sumentaa ajatuksiani ja hidastaa sormien tanssia sekä puhelimen että tietokoneen näppäimillä.

Aamu meni aivan täysin päin helvettiä - nukuin pommiin, löin pääni suihkussa, unohdin kaikki paperit kotiin, riitelin vakuutusyhtiön kanssa, riitelin äidin kanssa, tentissä sokeriherne olikin vain ovelasti naamioitunut pensaspapu - mutta kaikesta huolimatta oli lopulta kumman helpottavaa saada sanottua sanat jotka ovat kuplineet sisälläni niin kovin monta päivää (viikkoa, kuukautta). "Kyllä mä ansaitsen tyttöystävän joka ees näyttää haluavansa mut/mua", heti perään soitan Lokille jo tutuksi käyneeestä vessakopista puolihysteerisesti nauraen, lopulta astun punaisin silmin takaisin luokkahuoneeseen ja kerron kukkakaupan tämän päivän tytöille että jos voisivat ystävällisesti vaikka repiä kansiossa olevan tilauslomakken pienenpieniksi palasiksi. "No ei tää nyt mikään varsinainen shokki meille kummallekaan ollut, oikeestaan oon oottanut tätä hetkeä tyyliin vuoden. Ihan hyvä saada kunnollinen päätös hommalle." Muistelen Lappitytön jälkeistä junamatkaa ja ...niin, kyllä tämä on parempi, ainakaan minä en ollut pelkuri, ainakin minä yritin; en jää loppuiäkseni jossittelemaan ja katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Laitan vielä Ässälle viestiä ja sovimme kahvit jollekin toiselle päivälle, toivomme molemmat ettei mene kovin kauaa ennen kuin pystymme Helin kanssa olemaan taas samassa olohuoneessa ilman hiljaisuuksia jotka raastavat itsetuntoani pala palalta pienemmäksi.

Lintsaan loppupäivän, sekä koulun että yksilöterapian, mutten jaksa tuntea kovinkaan huonoa omatuntoa. Seuraan puhelimen viestiäänien helinää Hervantaan, viittä vaille vieraassa asunnossa on vastassa tuikkivat silmät ja hämmentävän suuri koira, tutkin kirjahyllyä viinilasi kädessäni ja latelen sohvalla istuvalle tytölle ladattavaksi laitettavien leffojen nimiä. Tunti toisensa jälkeen kuluu ja pullo toisensa jälkeen tyhjenee, enkä lopulta ajattele mitään muuta kuin makeaa Rieslingiä ja lämpimiä käsiä etsimässä niskani kutiavia kohtia. Kello on jo sata kun kampean itseni ylös ja ulos; taksissa radio laulaa bye bye baby, baby goodbye ja minä hengitän rauhassa pitkästä aikaa.

the crow

Koulussa suunnittelen laitteen toisen jälkeen, flamingonkukkaa punahattua apinanheinää jaloleinikkiä syyshortensiaa koivunoksaa kolibrinkukkaa anopinkieltä agavea, nautin siitä kun kerrankin luokkalaisista se kaikkein sietämättömimmän äänekkäin on kotona päivän. En jaksa alkaa sitoa mitään ennen valinnaisten aineiden infoa, mutta olen silti tyytyväinen lopputulokseen - kaikki muu luova tekeminen kuin kirjoittaminen on aina tuottanut minulle kamalasti vaikeuksia, ja kolmen kimpun ja yhden asetelman suunnitteleminen kahdessa tunnissa on minulle suuri saavutus.

(Kävelen vähän hämilläni valinnaisinfosta lounaalle, en vieläkään ole täysin tottunut siihen että suunnittelen opintopolkuani ja ihan oikeasti odotan innolla tulevaa.)

Huomenna pitää käydä vielä Stockmannilla ja Postissa, mutta muuten alkaa velvollisuudet olla putkessa; tänään juhlistan armottoman raskaan viikon loppumista lakkaliköörillä ja Greyn anatomialla Sinin kanssa, ja huomenna Heli toivottavasti jaksaa seuraani. Pitkästä aikaa oikea viikonloppu.

Monen monituista vuotta sitten,

   Kuningaskunnassa meren äärellä,

Asui neito, jonka saatat tuntea

   Nimellä Annabel Lee;

- katkelma: Edgar Allan Poe, "Annabel Lee"

so wake me up

Olin pikkuveljen ja hänen luokkalaisten kanssa baarikierroksella Sanlitunr'ssa, huomaa että suurin osa heistä ovat ns. arrogant rich white kids: yksi saa hepulin tajuttuaan ostaneensa sokeria kokaiinin sijaan, toisella on kamalan huono downer-trippi ja jostain syystä minä olen se joka päätyy häntä rauhoittelemaan. ("Breathe with me, okay? Inhale twice fast and once slowly, then exhale twice fast and once slowly. Yeah, just like that. I promise you're okay - you'll feel a bit sick for a while because you've drunk alcohol as well, but once you feel up to it we'll grab a cab and get you home, where you're gonna drink a bottle of water, take a leak, and go straight to bed, and I swear to God you'll be fine in the morning. Just breathe.") Päästyämme vihdoin pimeän taksin kautta hänen kotiovelleen asti hän katsoo minua silmiin ja kiittää, sanoo että toivottavasti kaverini ja tyttöystäväni tietävät kuinka hyvä ihminen heillä on elämässään. Nauran päin naamaa - "sorry to burst your bubble, but I'm actually completely fucking inconsequential, ask anyone who knows me" - ja kävelen veljen kanssa pakkasessa kotiin.

(Onneksi veli ei ole yhtä saatanan typerä kuin jotkut kaverinsa, hän ei suostu olemaan edes samassa pöydässä jos tietää huumeilla olevan osuus illanvietossa, saati sitten että vetäisi itse yhtään mitään. Hänhän ei koske edes tupakkaan: ei ole pelkästään koulussa siskoaan parempi. Nuorempana olin hänelle kamalan katkera, mutta nykyään olen vain niin ylpeä että välillä tuntuu kuin olisin pakahtumassa. Hyvä että jompikumpi meistä osaa elää kunnialla.)

Kotiin päästyäni syön iltapalaa, pesen meikit ja käperryn sänkyni nurkkaan itkemään. Tuijotan puhelintani ja haluan heittää sen seinää päin, vihaan itseäni kun olen niin epävarma mustasukkainen ruma lihava ei-haluttu. Completely fucking inconsequential.

nanana nanananana

"ei luoja, missä meidän kaikki särkylääkkeet on, ei tässä voi olla kaikki? en enää ikinä haluu liikkua."

marja nauraa tuskailulleni ja kiittää olematonta luojaa siitä, ettei hän itse harrasta tanssimista. vatsa-, kylki- ja selkälihakseni huutavat, ääneni on käheä ja olen aika varma että jalkateräni tippuvat kohta irti, mutta ei se mitään - vilkkuvat valot, koko vartalon läpi jyskyttävä basso, se aivan uskomaton määrä adrenaliinia joka virtaa suonissa... kaikki seuraavan päivän epämukavuuden arvoista. en muista milloin olisi viimeeksi ollut yhtä hauska ilta, vaikka olikin pakko juosta bussiin vartin ennen pilkkua ja missata viimeiset hitaat.

(käsi lantiollani ja toinen kaulallani ja hymy huuliani vasten, voi kuinka olisinkin halunnut jäädä. hermostuttaa niin kamalasti huominen, en tiedä mitä toinen ajattelee tuntee haluaa; yritän keskittyä läksyihin mutta sormeni nykivät jatkuvasti kohti sinistä kuulakärkikynää, ne haluavat vaihtaa siistin kalligrafian viidenkymmenen sanan minuuttitahdissa sutattuun kaunokirjoitukseen.)

tänään pitäessäni opiskelutaukoa järjestelin uudestaan neulepuikko- ja virkkuukoukkulaatikkoni, minkä jälkeen kävin läpi kaikki cd-levyni ja erottelin ne kolmeen pinoon: pelastusarmeijan kirpputorille lähtevät, kaapin pohjalle menevät ja hyllyllä säilyvät. hymyilen omistuskirjoitetuille eppu normaalin levyille, satoja ja satoja kertoja läpi kuunnellulle aerosmithin pumpille, ensimmäiseen tatuointiini niin tiiviisti kietoutuneelle miles davisin kind of bluelle ja pikkuveljeltäni kymmenen vuotta sitten lainatulle nightwishin oceanbornille, hypistelen äänikirjoja ja suoristan rivejä. tämä on niitä päiviä, kun melkein jaksan uskoa tulevaisuuteen.

nothing to lose

minä... en ole täysin varma, mitä eilen tapahtui. valitettavasti muistan kaiken, muttakun se ei ole millään tasolla loogista. viisitoista-kuusitoistavuotiaana olin juuri sellainen pikkutyttö joka simmahtaa kikattaen kolmen siiderin jälkeen, mutta olen nyt lähemmäs viisi vuotta juonut samaa tahtia karvaisten humanistimiesten kanssa ja voin kertoa että kestävyyteni on näin pienikokoiseksi ihmiseksi (lyhyeksi, ei kapeaksi) aika ihailtava.

eilen join helin ja ässän tupareissa neljä lasillista (neljä!) ja yhtäkkiä löysin itseni kontillani vessan lattialla yökkimässä viimeisiä vatsahappojani ulos. mustatukkainen tyttö jonka olin aikaisemmin tavannut vain muutaman kerran on maailman mukavin, pitää otsahiukseni pois kasvoilta ja puhuu minulle hiljaisella äänellä lähemmäs kahta tuntia.

"onks noi kissan vai sun ittes jäljiltä?"
"mä en pysty avaan silmiä, kumpaa kättä tarkotat?"
"toi sun vasen."
"sit ne on helin kissan jäljiltä; mä oon vasenkätinen, ei mulla pysy oikeessa kädessä mikään."

lopulta saan viimeisetkin nesteet ulos vartalostani ja minut lasketaan varovasti jonkun sänkyyn nukkumaan hetkeksi ennen kuin ässä soittaa taksin ja antaa minulle kaksikymmentä euroa jotta pääsen kotiin asti, sanoo että kaikille sattuu tällaista välillä ja etten saa antaa sen vaikuttaa heille jatkossa tulemista. lähtiessäni en löydä heliä halausta ja kauneita uneja varten mutta pyydän välittämään terveiset hänelle. kotona käytän koiran pikaisella lenkillä ja kaadun sänkyyni, en jaksa edes iltapäivällä niin sievästi laitettuja meikkejä pestä.

(ei mutta ihan oikeasti, neljä lasillista, miten tuo on fyysisesti mahdollista? minä olen se joka juo täyden viinapullon ja kävelee viisi kilometriä kotiin korkokengät päällä, en ymmärrä.)

säännöllinen unirytmi herättää minut viisitoista minuuttia yli kuusi - se hyvä puoli illalla puolet sisuskaluistaan pois okskentamisessa on, että aamulla ei ole mitään jäljellä aiheuttamassa huonovointisuutta. vähän väsyttää ja särkee päätä, mutta ei mitään mikä ei menisi pois kahdeksansataisella buranalla ja litralla vettä. puolenpäivän aikoihin lähden lokin kanssa elokuviin katsomaan lempinäyttelijäni uusimman, toivottavasti ehdin sen jälkeen kirjaston rappusille halaamaan tuntematonta.

tengo, tengo

mi pequeña abuelita ja blanco por favor ja kaikki muu arkiespanja jonka luulin unohtaneeni jo vuosia sitten tulvii huuliltani, ympärilläni on flamingoja (flamingoja! ihan oikeita, vaaleanpunaisia flamingoja!) ja puiden kokoisia kaktuksia, naapurina on hiekkaranta ja loputtomalta näyttävä meri. omituista ajatella että tänä aamuna heräsin tampereella.

tietenkin isovanhemmat hössöttävät, käyttäytyvät kuin en olisi ikinä ennen nähnyt maailmaa suomen ulkopuolella, mutta iloitsen silti. syömme parvekkeella illallista päällämme shortsit ja t-paidat, juomme viinipullon toisensa jälkeen ja puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä - minulla on niin pieni ja mitätön olo kun vieressäni on pariskunta joka on ollut naimisissa yli puoli vuosisataa, mutta silti he kuuntelevat minua niin kuin olisin oikea ihminen enkä vain se tatuoitu ja lävistetty lesbo tyttärentytär. kielenikin taipuu automaattisesti meksikolaisittain mutta he vain hymyilevät ja kertovat miltä tuntui pitää minua sylissä ensimmäisen kerran. en ymmärrä.

(siis ihan oikeasti flamingoja mitä helvettiä, siellä ne kävelivät ihan muina lintuina, jotenkin absurdi ajaus että niitä elää korkeasaaren ja television ulkopuolellakin, siis jumalauta flamingoja)

feel the city breaking

pakko saada muuta ajateltavaa kuin ruukkukasvien eri kastelujärjestelmät, joten tässä, ottakaa lisää satunnaisia faktoja:

useimmiten suustani lipsahtava kirosana on ruotsin kielen fan

paras viini on chileläistä ja rutikuivaa tai espanjalaista ja puolet sokeria

minulla on seitsemän korvareikää, yksi lävistys ja kaksi tatuointia

lempinovellini on sarah perkins gilmanin 'keltainen seinäpaperi'

kirjoituspöytäni laatikossa on kaksikymmentäkolme kirjettä joita en ikinä lähetä

minulla on taipumus ihastua aivan liian nuoriin tyttöihin

luen keskimäärin viisikymmentä romaania vuodessa...

...ja seitsemän kirjahyllyäni alkavat pikkuhiljaa pursuta yli

minulla on harvoin yhtä seksikäs olo kuin työhaalarit ja t-paita päällä

oma kehu haisee mutta teen maailman parasta juustokakkua

sain katolilaisen kasvatuksen mutta olen onneksi löytänyt oman polkuni

pikuveljeni on ainoa ihminen jonka vuoksi tekisin kirjaimellisesti mitä tahansa

käytän meikkiä noin yhtenä päivänä kymmenestä enkä ikinä koulussa

olen ehdollistanut itseni tiskaamaan kuullessani ranskalaista räppiä

let's go out and

aamulla herätessäni tyynyni haisee tequilalta ja sängyssäni on jostain syystä koivun lehtiä, päässä humisee ja haluaisin mieluummin kuolla kuin kestää enää sekuntiakaan tätä krapulaa.

en muista kumman idea ne aamuyön shotit (kuinka monta niitä oli, neljä?) olivat, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne olisi ehkä voinut jättää väliin.