Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.
Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.
(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)
Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marja. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 22. heinäkuuta 2015
perjantai 20. maaliskuuta 2015
2080-luvulla
Nauran sohvalla Marjan kanssa, käyn juoksemassa ulkona, hienosäädän pihasuunnitelmia, kikatan serkun kanssa sitseillä juhlavaatteet päällä, otan Heliä kädestä kiinni kahvilan pöydän ääressä ja katson auringon seinille heittämiä kuvioita. Kaikki on ihan hyvin, ihan oikeasti, välillä vaan - välillä kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli puolenyön ja minun pitäisi olla nukkumassa mutta makaan väärin päin sängyssä ja itken, välillä tuntuu kuin jokin sisälläni olisi kuollut vuosia sitten enkä osaa herättää sitä takaisin henkiin. Annan elämäni pahimpien muistojen pyöriä pyöriä pyöriä pyöriä päässäni kunnes en enää ole varma mistään: mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Tunnen otteeni lipsuvan.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
you know what
Ensimmäistä kertaa ikinä Marja sai minut itkemään. Kyllähän minä aina olen tiennyt että hän on tunnekylmä narttu, mutta herrajumala, olisin kuvitellut -
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
geronimo
"Siis se oli tosi samanlainen kuin sä, silleen oikeen hyvällä tavalla! Te vaikutatte sopivan tosi hyvin yhteen", Lintu sanoo minulle hymyillen kuoron hallituksen kokouksessa. Änkytän posket punaisena enkä tiedä minne päin katsoa, mutta hymyilen silti niin leveästi että tytöt jatkavat huoletta saman puheenaiheen parissa: Heli vieressäni joidenkin päivien takaisissa kuorokaverin juhlissa, käteni lepäämässä hänen alaselällään tuntikausia pidempään kuin olisin uskonut meidän kummankaan jaksavan. (Minä Helin isosiskon synttäreillä aikaisemmin päivällä, kauhusta kankea ja niin kovin hiljainen, mutta paikalla, kutsun saaneena.) Hypistelen puhelintani enkä välillä ole uskoa elämää todeksi.
Onneksi elämässäni on niin paljon niin ihania ihmisiä tasapainottamassa, muuten en tiedä miten jaksaisin tätä jaksoa koulussa loppuun asti. Jokainen päivä on tuskaa, tunneilla istutaan muttei oikeasti tehdä yhtään mitään, näyttöpäivät lähestyy mutta opettajien ammattitaidottomuuden takia en osaa yhtään mitään - kuinka minun on tarkoitus tehdä liiketoimintasuunnitelma jos en tiedä eri yritysmuotojen eroja? Kuinka pitäisi tehdä pihasuunnitelman budjettilaskelmat jos en edes tiedä mitä kaikkea kiveyksen laittmaiseen tarvitaan? Meillä kuitenkin on todella päteviä ja oppilaidenkin keskuudessa suosittuja opettajia, miksi meille sitten annetaan ne joilla ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta? Turhauttaa niin paljon että olen alkaa itkeä joka kerta kun ajattelen asiaa kunnolla, en tiedä miten minun kuuluisi läpäistä nämä saatanan helvetin vitun toivottomat kurssit. Kurssit, joista toista kaiken lisäksi ihan oikeasti odotin todella innolla. Se siitä sitten. Onneksi lauantaina alkaa hiihtoloma, saa sentään viikon vapaata - muutama Marjaton päivä hänen ollessaan toisessa kaupungissa, sitten matkustan pariksi päiväksi Lokin ja hänen puolisonsa luo (en ymmärrä miten en vielä ole käynyt heidän uudessa asunnossaan, herraisä).
Väsyttää ihan kamalasti. Oikeastaan olisi pitänyt olla jo tunti sitten unessa, huomenna on kovin aikainen herätys taas yhtä täysin turhaa koulupäivää varten, mutta kaikki kurja tuntuu haittaavan paljon vähemmän kun omat vaatteet tuoksuvat ihan toiselta. Käperryn tuoliin, suljen silmäni ja hymyilen.
Onneksi elämässäni on niin paljon niin ihania ihmisiä tasapainottamassa, muuten en tiedä miten jaksaisin tätä jaksoa koulussa loppuun asti. Jokainen päivä on tuskaa, tunneilla istutaan muttei oikeasti tehdä yhtään mitään, näyttöpäivät lähestyy mutta opettajien ammattitaidottomuuden takia en osaa yhtään mitään - kuinka minun on tarkoitus tehdä liiketoimintasuunnitelma jos en tiedä eri yritysmuotojen eroja? Kuinka pitäisi tehdä pihasuunnitelman budjettilaskelmat jos en edes tiedä mitä kaikkea kiveyksen laittmaiseen tarvitaan? Meillä kuitenkin on todella päteviä ja oppilaidenkin keskuudessa suosittuja opettajia, miksi meille sitten annetaan ne joilla ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta? Turhauttaa niin paljon että olen alkaa itkeä joka kerta kun ajattelen asiaa kunnolla, en tiedä miten minun kuuluisi läpäistä nämä saatanan helvetin vitun toivottomat kurssit. Kurssit, joista toista kaiken lisäksi ihan oikeasti odotin todella innolla. Se siitä sitten. Onneksi lauantaina alkaa hiihtoloma, saa sentään viikon vapaata - muutama Marjaton päivä hänen ollessaan toisessa kaupungissa, sitten matkustan pariksi päiväksi Lokin ja hänen puolisonsa luo (en ymmärrä miten en vielä ole käynyt heidän uudessa asunnossaan, herraisä).
Väsyttää ihan kamalasti. Oikeastaan olisi pitänyt olla jo tunti sitten unessa, huomenna on kovin aikainen herätys taas yhtä täysin turhaa koulupäivää varten, mutta kaikki kurja tuntuu haittaavan paljon vähemmän kun omat vaatteet tuoksuvat ihan toiselta. Käperryn tuoliin, suljen silmäni ja hymyilen.
torstai 29. tammikuuta 2015
domino
...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.
Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.
(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)
Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.
Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.
(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)
Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.
but even if the stars and moon collide
i never want you back into my life
you can take your words and all your lies
oh oh oh, i really don't care
maanantai 26. tammikuuta 2015
don't go
Minulla on päällä iso t-paita ja huppari eikä ollenkaan meikkiä kun Heli tulee tänne, ja jostain syystä hän silti haluaa viettää kanssani tuntikausia, kietoa kätensä ympärilleni kun valahdan sohvalla puoliksi hänen syliinsä, suudella minua niin kauan ettei minulla ole mitään toivoa yrittää tajuta mitä tv-sarjassa on sillä aikaa tapahtunut. Saattaessani hänet koiran kanssa bussipysäkille sataa jättimäisiä ("kissan kokoisia!") lumihiutaleita enkä enää kykene hillitsemään kättäni, otan vasemmalla kiinni hänen oikeastaan ja sydän hakkaa rintakehässäni nähdessäni hänen ilahtuneen hymynsä. Kävellessäni takaisin kotiin oma hymyni leveää niin suureksi että ohitseni kävelevä mies katsoo minua hämmentynyt ilme kasvoillaan.
Tänään olen tilannut kotiinkuljetuspizzan, pelannut yli kaksitoista tuntia Tomb Raideria ja jättänyt tekemättä ihan kaikki kotityöt. Kohta Marja tulee kotiin kihlattunsa luota ja tuo mukanaan hänen minulle ostamansa dinosauruskuvioisen collegepaidan, eikä minun sänkyyn ryömittyäni tarvitse laittaa herätyskelloa lainkaan soimaan.
Oikeastaan olen aika onnellinen.
Tänään olen tilannut kotiinkuljetuspizzan, pelannut yli kaksitoista tuntia Tomb Raideria ja jättänyt tekemättä ihan kaikki kotityöt. Kohta Marja tulee kotiin kihlattunsa luota ja tuo mukanaan hänen minulle ostamansa dinosauruskuvioisen collegepaidan, eikä minun sänkyyn ryömittyäni tarvitse laittaa herätyskelloa lainkaan soimaan.
Oikeastaan olen aika onnellinen.
maanantai 19. tammikuuta 2015
in the clear
"Miks vitussa sä hymyilet?"
"Koska suoritin äsken onnistuneesti kolmoismurhan."
"Aaa, okei."
Ei se oikeasti kolmoismurha ollut, mutta ei Marjan sitä tarvitse tietää. (Tai no, kyllä hän varmasti sen jo tietää tai vähintään epäilee, ei hän typerä ole, mutta hänellä ei ole tapana kysellä.)
Sykkeeni ei tainnut sunnuntaiaamun (perjantai-illan, oikeastaan) jälkeen kertaakaan olla normaalin rajoissa. Miten se voisikaan edes yrittää pysyä rauhallisena: sunnuntaina käsi hiuksissani niskassani hartialla tunnen jokaisen kosketuksen yritän saada hengitykseni pysymään tasaisena televisiota katsoessa enkä millään saa keskityttyä ruudulla olevaan dialogiin, eteisessä sama käsi ottaa omastani kiinni enkä yhtäkkiä epäröikään enää ollenkaan.
(Tänään koulussa alan melkein itkeä kiukusta kun opettaja on niin ammattitaidoton, mutta kellon lyötyä puoli neljä saan taas paeta tuttuun asuntoon, enkä millään haluaisi päästää irti kun Heli halaa (suutelee) minut tervetulleeksi. Hetken ajan seuraan vierestä kun hän ja Ässä pelaavat sekavan näköistä fantasiapeliä konsolilla ennen kuin saan (saamme) paeta suloisen vaaleanpunaiseen huoneeseen; olen niin hobitti etten seistessä yletä painamaan kasvojani toisen niskaan, mutta onneksi sänky on pehmeä ja täynnä tyynyjä. Hymyilen lähtiessäni ulos lumisateeseen joidenkin tuntien jälkeen, ja hymyilen edelleen kun hihkaisen Marjalle ja eläimille tervehdykset.)
Ei mikään ole helppoa, ei tietenkään ole - menneitä ei voi muuttaa eikä joitain muistoja pyyhkiä, mutta jos jotain opin terapiassa niin sen, että ei niitä pidäkään.
Kaksi dorkaa mustekalaa, se vasemmanpuoleinen olen minä.
"Koska suoritin äsken onnistuneesti kolmoismurhan."
"Aaa, okei."
Ei se oikeasti kolmoismurha ollut, mutta ei Marjan sitä tarvitse tietää. (Tai no, kyllä hän varmasti sen jo tietää tai vähintään epäilee, ei hän typerä ole, mutta hänellä ei ole tapana kysellä.)
Sykkeeni ei tainnut sunnuntaiaamun (perjantai-illan, oikeastaan) jälkeen kertaakaan olla normaalin rajoissa. Miten se voisikaan edes yrittää pysyä rauhallisena: sunnuntaina käsi hiuksissani niskassani hartialla tunnen jokaisen kosketuksen yritän saada hengitykseni pysymään tasaisena televisiota katsoessa enkä millään saa keskityttyä ruudulla olevaan dialogiin, eteisessä sama käsi ottaa omastani kiinni enkä yhtäkkiä epäröikään enää ollenkaan.
(Tänään koulussa alan melkein itkeä kiukusta kun opettaja on niin ammattitaidoton, mutta kellon lyötyä puoli neljä saan taas paeta tuttuun asuntoon, enkä millään haluaisi päästää irti kun Heli halaa (suutelee) minut tervetulleeksi. Hetken ajan seuraan vierestä kun hän ja Ässä pelaavat sekavan näköistä fantasiapeliä konsolilla ennen kuin saan (saamme) paeta suloisen vaaleanpunaiseen huoneeseen; olen niin hobitti etten seistessä yletä painamaan kasvojani toisen niskaan, mutta onneksi sänky on pehmeä ja täynnä tyynyjä. Hymyilen lähtiessäni ulos lumisateeseen joidenkin tuntien jälkeen, ja hymyilen edelleen kun hihkaisen Marjalle ja eläimille tervehdykset.)
Ei mikään ole helppoa, ei tietenkään ole - menneitä ei voi muuttaa eikä joitain muistoja pyyhkiä, mutta jos jotain opin terapiassa niin sen, että ei niitä pidäkään.
Kaksi dorkaa mustekalaa, se vasemmanpuoleinen olen minä.
maanantai 5. tammikuuta 2015
they call me
Kissa herättää minut kuudelta aamuna antamaan ruokaa, kouluun valmistautuva Marja nauraa minulle kun puoliunessa törmäilen pitkin seiniä. "Kauniita unia", hän hihkaisee kun päästän epämääräisen örähdyksen ryömiessäni takaisin makuuhuoneeseeni, ja seuraava muistikuvani onkin vasta puoli yhdentoista aikaan, kun aurinko paistaa verhojen välistä sänkyyni. Laiskottelen kuitenkin vielä pitkään, nautin rauhassa viimeisen lomaviikon alusta ennen kuin nousen, vedän verkkarit päälle ja teen itselleni kunnon aamiaisen. Lumi kimaltelee kun katselen ulos ikkunasta, hymyilen ja laulan ääneen kun pyyhin keittiön tasot ja tiskaan eläinten ruokakipot.
Yhtäkkiä havahdun siihen että neljänkymmenen minuutin päästä täytyy lähteä bussipysäkille, jos haluan ajoissa keskustaan Heliä vastaan. Ehdin juuri ja juuri, kipitän koroissani Sokokselle enkä ensin ole tunnistaa toista kun päällä on vaaleanpunaisen sijaan valkoinen takki. Salaattivaihtoehtoja pähkäillessämme pelkään taas kerran olevani tylsä tyhmä ruma läski liian sitä liian vähän tätä, mutta ei olisi tarvinnut: istumme alas ja alamme höpöttää ties mistä, ja yhtäkkiä on kolme tuntia myöhemmin ja poskiini koskee hymyilyn määrästä. Kiroan ääneen pakkasta ja väärään laukkuun unohtuneita sormikkaitani, hiljaa mielessäni sitä että olen niin väsynyt että täytyy jo lähteä kotiin. Bussissa suljen silmäni ja annan kohmeisten sormieni vipeltää puhelimen näytöllä.
Huomenna on pyhä, olin jo kokonaan unohtanut: en saakaan Marjatonta päivää. Olin suunnitellut herääväni aikaisin, laittavani kaiuttimista täysillä soimaan 8tracksin parhaan dubstep-soittolistan ja pitäväni yhden naisen tanssi-kautta-siivousbileet, mutta Marja nukkuu iltapäivään asti, inhoaa tanssimusiikia - etenkin trapsteppiä - ja minua ärsyttää katsoa toisen laiskottelemista ja (sitä vitun) iänikuista sotkemista kun yritän itse siivota. Onneksi illalla on saunavuoro, pääsen makaamaan lauteille siiderin kanssa ja nauttimaan lämmöstä.
perjantai 2. tammikuuta 2015
fruit machine
Puolitoista päivää takana, kolmesataakuusikymmentäkolme ja puoli päivää jäljellä kunnes saan taas katsoa raketteja ja juoda kuohuviiniä suoraan pullosta. Rakastan uuttavuotta, rakastan samalla hullunhysteerisellä naurulla kuin vappua; siinä vain on jotain niin kovin maagista, jotain mikä juhannuksesta ja syntymäpäivästä ja joulusta yksinkertaisesti puuttuu. Ja myönnän, niin paljon kuin rakastankin kynällä tuhrittuja papereita ja pitkiä listoja, on jotain kovin vapauttavaa siinä kun näkee kännykän näytöllä to 1 tam 00:00, kun ihan kaiken voi pyyhkiä tyhjäksi aloittaa alusta.
...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.
(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)
Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.
Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.
...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.
(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)
Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.
Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
and never brought to mind
Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.
Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.
Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.
Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.
Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.
Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.
Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.
Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.
Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.
Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!
Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.
Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!
Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D
Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.
Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.
Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.
Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.
Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.
Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.
Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.
Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!
Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.
Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.
Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.
Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!
Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.
Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.
Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.
Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.
Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.
Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.
Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.
Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.
Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.
Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!
Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.
Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!
Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D
Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.
Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.
Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.
Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.
Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.
Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.
Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.
Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!
Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.
Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.
Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.
Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!
Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.
Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥
blank space
Päivällä sain paeta suuren solukämpän pieneen makuuhuoneeseen, lahoten riviin Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa. Olen puoliksi Helin peiton alla ja katselen hymyillen kuinka muut säpsähtelevät kauhuleffalle jonka itse osaan jo ulkoa (mutta myönnän silti itsekin säikähtäväni joka kerta kun kädet ilmestyvät tyhjästä ja taputtavat naisen pään vieressä), silitän vuorotellen kania ja kissaa, nautin siitä kun voi vaan olla eikä tarvitse esittää yhtään mitään. Kävellessäni kotiin olen jo paljon rennompi, enemmän oma itseni ja vähemmän ulkonäköä koulua painoa uuttavuotta kaikkea stressaava möykky.
(En edes jaksa esittää, etteikö minulla olisi ollut Heliä ikävä miltei kymmenen kuukauden hiljaisuuden aikana - oli hän kaikesta huolimatta yksi parhaista ystävistäni.)
Ihan hassua ajatella, että ylihuomenna on jo 2015, kun en vieläkään ole tottunut siihen ettei ole 2012. Onneksi ei ole, voi luoja, onneksi: muistan kun vuosi vaihtui seuraavaan ja minä aloin itkeä aivan hysteerisesti Marjan silloisen asunnon parvekkeella, "mun ei tarvii enää ikinä elää vuotta 2012, mä selvisin siitä ja se on ihan oikeasti ohi" enkä muista ikinä olleeni yhtä helpottunut. Ei, 2012 ei ollut hyvä vuosi.
Olen saanut kutsuja aatonviettoon pariltakin eri taholta, kotibileitä ja baareja ja tyttö jonka tuikkivat silmät kertovat että voisin aloittaa ensi vuoden hymyilevät huulet omiani vasten, mutta olen aika helpottunut että lupasin viettää rakettienkatseluillan kahdestaan Sinin kanssa - pidän nykyään rauhallisista vuodenvaihdoista, sellaisista jotka eivät tuo mieleen sitä yhtä, täynnä keksitaikinalta maistuvaa likööriä ja kiellettyjä katseita suudelmia käsiä huulia kaikkea oi luoja kiltti mitä tahansa. Juodaan kuohuviiniä ja katsotaan supersankarileffoja ja kikatetaan vierekkäin Sinin jättimäisellä sängyllä, juorutaan Tampereen klaustrofobisen pienistä lesbopiireistä ja ollaan kiitollisia kaikesta, mikä on tapahtunut.
(Tuleekohan ikinä olemaan vuotta, jolloin raketit eivät muistuta minua Lappitytöstä? Kyllä minä hänestä yli olen päässyt, olen jopa onnellinen hänen ja hänen uuden puolisonsa puolesta, mutta pakkasöiden tähtitaivaat ja ruudin tuoksu jaksavat joka kerta kelata aikaa taaksepäin. En kaipaa, kunhan vain... muistan. Ehkä sellainen vuosi vielä tulee kun en tee sitäkään: olenhan jo onnistunut antamaan itselleni anteeksi, en enää murehdi tai mieti mitäpä jos mitäpä jos mitäpä jos. Olen eri ihminen kuin viisi, neljä, kaksi vuotta sitten; virheistä oppinut muttei menneisyyteen jumittunut. (Itsen validointi, tuomitsemattomuus, äärimmäinen hyväksyntä.) Vahva.)
perjantai 19. joulukuuta 2014
zigeunerweisen
...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.
Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -
- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.
(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)
(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)
Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.
Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -
(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)
- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.
(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)
(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)
Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.
perjantai 12. joulukuuta 2014
da komm ich
Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.
Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.
Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.
(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)
Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.
Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.
(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
and be loved
En tiedä mitä tekisin ilman Marjaa, en ihan oikeasti tiedä.
Miten on jo marraskuu? Äskenhän vasta ensimmäiset perennat alkoivat kukkia.
Miten on jo marraskuu? Äskenhän vasta ensimmäiset perennat alkoivat kukkia.
perjantai 31. lokakuuta 2014
salva me
Vaikka Marjan tunnekylmyys välillä tympiikin, niin on ihan kiva (tai no, mikään tässä tilanteessa ei ole kivaa, mutta silti) että voi mennä itkusta turvonneilla silmillä olohuoneeseen ilman että tarvitsee selittää mitään ellei itse halua.
Tänä iltana esiinnyn täyden Tampere-talon edessä, olisikohan siinä tarpeeksi adrenaliinia että unohtaisin hetkeksi kaiken muun? Eilen meinasin pyörtymisen lisäksi pillahtaa itkuun kesken sekä Rex tremendaen että Sanctusin, tänään pitää yrittää... en tiedä. Pitää vain yrittää. Serkun tyttöystävä tulee katsomaan ja jää viikonlopun yli mutta kukaan muu tuttu ei tule olemaan yleisössä - toisaalta, eihän kukaan äitiä lukuun ottamatta ikinä muutenkaan tule minua katsomaan ellen pakota. Olen aika varma että Marja ja muut ovat helpottuneita että liput myytiin loppuun niin nopeasti, tuskin kovin monen ihmisen käsitys hauskasta perjantai-illasta on puolentoista tunnin latinankielinen sielunmessu, ei vaikka muusikot olisivat kuinka lahjakkaita.
(En muista milloin olisin viimeksi syönyt muuta kuin pieniä suupaloja sieltä sun täältä. Tiistaina, ehkä? Tiedän että täytyy syödä, etenkin jos minun pitäisi tänään pysyä puolitoista tuntia pystyssä polttavissa parrasvaloissa, mutta pelkkä ajatus ruoasta oksettaa. Ahdistaa.)
Tänä iltana esiinnyn täyden Tampere-talon edessä, olisikohan siinä tarpeeksi adrenaliinia että unohtaisin hetkeksi kaiken muun? Eilen meinasin pyörtymisen lisäksi pillahtaa itkuun kesken sekä Rex tremendaen että Sanctusin, tänään pitää yrittää... en tiedä. Pitää vain yrittää. Serkun tyttöystävä tulee katsomaan ja jää viikonlopun yli mutta kukaan muu tuttu ei tule olemaan yleisössä - toisaalta, eihän kukaan äitiä lukuun ottamatta ikinä muutenkaan tule minua katsomaan ellen pakota. Olen aika varma että Marja ja muut ovat helpottuneita että liput myytiin loppuun niin nopeasti, tuskin kovin monen ihmisen käsitys hauskasta perjantai-illasta on puolentoista tunnin latinankielinen sielunmessu, ei vaikka muusikot olisivat kuinka lahjakkaita.
(En muista milloin olisin viimeksi syönyt muuta kuin pieniä suupaloja sieltä sun täältä. Tiistaina, ehkä? Tiedän että täytyy syödä, etenkin jos minun pitäisi tänään pysyä puolitoista tuntia pystyssä polttavissa parrasvaloissa, mutta pelkkä ajatus ruoasta oksettaa. Ahdistaa.)
maanantai 15. syyskuuta 2014
285
"OLETKO SÄ HENGISSÄ"
Nauran herätessäni Sinin viestiin bussissa matkalla Viirun luota takaisin Tampereelle, en ollut tajunnutkaan kuinka epätavallista on että minusta ei kuulu mitään kolmeen päivään. No, on ollut muuta ajateltavaa. Siitä on kovin kauan aikaa, kun olen luottanut kehenkään muuhun kuin Marjaan tai Lokkiin niin paljon että olisin nukkunut yön läpi toisen vieressä, saati sitten ilman yöpaidan luomaa panssaria. En edes tiennnyt olevan mahdollista, että joku saa minut tuntemaan itseni niin... riittäväksi. Kauniiksi, vaikka Polaroid-kameran kuvassa näytänkin humalaiselta hyönteiseltä. ("Etkä näytä!" "No vittu näytän.")
Vastattuani viestiin vajoan takaisin iltahorrokseen ja havahdun vasta kun musiikkisoittimen shuffle kajauttaa Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin korviini. Yleensä kuuntelen mielelläni mutta nyt en millään jaksa; räpellän seuraavan kappaleen soimaan mutta en ennen kuin olen ehtinyt palata mielessäni yli kymmenen vuotta menneisyyteen, siihen kevääseen jolloin itkua pidätellen jouduin hyväksymään että sormieni nivelet ovat niin helvetin heikot etten ikinä voisi jatkaa sellistinä: vaikka kuinka hallitsisin tekniikan, siitä ei ole paljon iloa jos en jaksa kunnolla painaa kieliä soittimen kaulaan kiinni.
(Onni tuntuu kihelmöintinä käsissä, innostus kuplina rintakehässä. Pelko on pala kurkussa, kun taas häpeä heittäytyy hyökyaallon tavoin koko vartaloa vastaan ja pakottaa silmät kiinni ettei suolavesi sokaise niitä.)
Kotiin vihdoin päästyäni ryntään suoraan keittiöön välttyäkseni nälkäkuolemalta, mutta olen niin ajatuksissani että unohdan puuron mikroon ja se muuttuu täysjyväsementiksi. Marja kohottaa kulmiaan minulle olohuoneesta enkä itsekään lopulta jaksa pidätellä hymyä, vaan lyyhistyn sohvalle nauramaan kunnes vatsalihaksiin sattuu entistä enemmän. Kyllä tämä tästä.
Nauran herätessäni Sinin viestiin bussissa matkalla Viirun luota takaisin Tampereelle, en ollut tajunnutkaan kuinka epätavallista on että minusta ei kuulu mitään kolmeen päivään. No, on ollut muuta ajateltavaa. Siitä on kovin kauan aikaa, kun olen luottanut kehenkään muuhun kuin Marjaan tai Lokkiin niin paljon että olisin nukkunut yön läpi toisen vieressä, saati sitten ilman yöpaidan luomaa panssaria. En edes tiennnyt olevan mahdollista, että joku saa minut tuntemaan itseni niin... riittäväksi. Kauniiksi, vaikka Polaroid-kameran kuvassa näytänkin humalaiselta hyönteiseltä. ("Etkä näytä!" "No vittu näytän.")
Vastattuani viestiin vajoan takaisin iltahorrokseen ja havahdun vasta kun musiikkisoittimen shuffle kajauttaa Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin korviini. Yleensä kuuntelen mielelläni mutta nyt en millään jaksa; räpellän seuraavan kappaleen soimaan mutta en ennen kuin olen ehtinyt palata mielessäni yli kymmenen vuotta menneisyyteen, siihen kevääseen jolloin itkua pidätellen jouduin hyväksymään että sormieni nivelet ovat niin helvetin heikot etten ikinä voisi jatkaa sellistinä: vaikka kuinka hallitsisin tekniikan, siitä ei ole paljon iloa jos en jaksa kunnolla painaa kieliä soittimen kaulaan kiinni.
(Onni tuntuu kihelmöintinä käsissä, innostus kuplina rintakehässä. Pelko on pala kurkussa, kun taas häpeä heittäytyy hyökyaallon tavoin koko vartaloa vastaan ja pakottaa silmät kiinni ettei suolavesi sokaise niitä.)
Kotiin vihdoin päästyäni ryntään suoraan keittiöön välttyäkseni nälkäkuolemalta, mutta olen niin ajatuksissani että unohdan puuron mikroon ja se muuttuu täysjyväsementiksi. Marja kohottaa kulmiaan minulle olohuoneesta enkä itsekään lopulta jaksa pidätellä hymyä, vaan lyyhistyn sohvalle nauramaan kunnes vatsalihaksiin sattuu entistä enemmän. Kyllä tämä tästä.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
282
Koko viikonlopun ajan vain ahdistaa niin paljon että oksettaa. Kuoroleirillä lukittaudun koko illaksi makuuhuoneeseen, unohdin päiväkirjani kotiin niin DKT-viikkokortin reunat täyttyvät sekavasta kaunokirjoituksesta (ja hyi miksi, kirjoitin asioista jotka yksilöterapeutti sataprosenttisen varmasti haluaa ottaa puheeksi enkä minä todellakaan halua puhua), itken silmäni sameaksi (pure halki nuo punaiset huulet, huuda äänesi käheäksi; kuuntelen Happoradiota uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes soittimesta loppuu akku) mutta huonekaverin tullessa puoli kolmelta nukkumaan käännän kasvoni seinää kohti ja leikin nukkuvani. (Syödessäni aamupalaa seitsemänkymmenen vieraan ihmisen ympäröimänä nauran heleästi sitä kuinka villi opiskelijaelämä minulla on kun nukahdin jo ennen kymmentä, ei minulla edes ole huono omatunto: onko valheella väliä jos kukaan ei oikeasti välitä siitä? (Tietenkin on, tietenkin vittu on, sillä on aina väliä, valhe on aina valhe. Halveksin itseäni mutta mitä muutakaan voisin sanoa? "No oikeastaan makasin koko yön sängyssä itkemässä koska en kestä epävarmuutta. Moneltas meillä jatkuukaan treenit?") Valkoiset valheet ovat helpompia kuin mustat totuudet.) Lähden kotiin kaksi tuntia liian aikaisin koska en enää kestä, pakko päästä kotiin pakko pakko pakko, ihan sama että joudun kävelemään painavan laukun ja rikkinäisen nuottitelineen kanssa Tampereen rajalle asti.
Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?
Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.
Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?
Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
hold your breath and
Makaan yksin sängyssä ja tuijotan kattoa. Mietin vuorotellen lakanoideni uudelleen verellä tahraamista, lääkevarastoni viinipullon kanssa kurkusta alas huuhtomista, ja jonkun kaverin tänne pyytämistä. Mutta ei, en voi pyytää tänne ketään, en pysty - kysyin Lokilta jo hänen työvuorojaan mutta en kyennyt pyytämään häntä viettämään vapaailtaansa täällä, tuijotan tekstiviestikenttää itkien epätoivosta enkä siltikään voi pyytää toista ihmistä haaskaamaan aikaansa minuun.
(Marja lähti perjantaina riidan jälkeen ovet paukkuen Turkuun, hänen piti palata sunnuntaina mutta eipä kuulu mitään - en tiedä milloin hän tulee takaisin, vai tuleeko ollenkaan. Ei häntä tunnu paljon kiinnostavan se, että minun täytyy pysyä kotona ruokkimassa hänen kissaansa sillä aikaa kun hän murjottaa tyttöystävänsä luona. En voisi lähteä minnekään vaikka olisi paikka jonne mennä.)
En muista milloin olen käynyt viimeksi suihkussa, ehkä joskus viime viikolla. Lauantaina, ehkä? En jaksa välittää.
Taidan pukea vanhan lippiksen päähän ja lähteä käyttämään viimeiset euroni Alkoon. Ehkä tänä iltana uskallan -
(Marja lähti perjantaina riidan jälkeen ovet paukkuen Turkuun, hänen piti palata sunnuntaina mutta eipä kuulu mitään - en tiedä milloin hän tulee takaisin, vai tuleeko ollenkaan. Ei häntä tunnu paljon kiinnostavan se, että minun täytyy pysyä kotona ruokkimassa hänen kissaansa sillä aikaa kun hän murjottaa tyttöystävänsä luona. En voisi lähteä minnekään vaikka olisi paikka jonne mennä.)
En muista milloin olen käynyt viimeksi suihkussa, ehkä joskus viime viikolla. Lauantaina, ehkä? En jaksa välittää.
Taidan pukea vanhan lippiksen päähän ja lähteä käyttämään viimeiset euroni Alkoon. Ehkä tänä iltana uskallan -
perjantai 21. maaliskuuta 2014
well you can tell
Kymmenen päivän spontaani hiljaisuus. Päivät etenevät niin vimmattua vauhtia etten ole pysyä perässä, kaikkea koulupäiviä työpäiviä bileitä kahveja harkkoja lenkkejä puheluita kerralla - toisaalta myös eilen Sinin lattialla kuperkeikan heittämistä ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen. En tiedä mistään mitään.
Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.
Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.
(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)
(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)
Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.
Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.
Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.
(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)
(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)
Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.
torstai 13. helmikuuta 2014
se ois niin
Joskus, yön pimeimpinä tunteina, kun viina ja lääkkeet ja epätoivo sumentavat mieleni, katson itsekkyyttäni silmiin ja toivon että olisit kuollut.
Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.
Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.
("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")
Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.
En minä ole mitään.
Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.
Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.
("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")
Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.
En minä ole mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)