run it

Terveemmäksi muuttumisessa on se huono puoli, että mitä parempi olo on yleisellä tasolla, sitä pahemmalta ne oikeasti huonot hetket tuntuvat. On se kuitenkin sen arvoista, etenkin kun minulla on ystäviä jolle voi laittaa viestiä ja puriseva kissa jonka kanssa käpertyä sänkyyn. Whenever you're going through a bad day just remember, your track record for getting through bad days, so far, is 100%; and that's pretty damn good. Yritän muistaa hengittää, sisään ulos sisään ulos sisään ulos vaikka kuinka jokin ääni sisälläni käskisi minun lopettaa.

Helsinki Pridessä olin pikkuruinen toppi ja sateenkaarivyö päällä. Tunsin oloni valaaksi pikkuruisen Pinnin vieressä mutta hymyilin kuitenkin aidosti, räpsin valokuvia ja join siideriä ja uskalsin istua puistossa yhtä vaille ventovieraaseen porukkaan.

Aloitan uudessa työpaikassa keskiviikkona. Välillä pelottaa etten osaa tarpeeksi, mutta sitten muistutan itseäni - työnantaja tiesi heti alusta että olen vastavalmistunut, ei hän olisi minua palkannut ellei uskoisi minun selviävän kaikesta. Ja jos on jotain mitä en osaa, niin eihän se haittaa; tiedän kuitenkin olevani nopea oppija, eikä kukaan oleta uuden työntekijän osaavan täydellisesti kaikkea heti kättelyssä.

Kyllä tämä tästä.

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

and sometimes it

Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.

(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)

(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)

Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.

(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)

Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.

Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.

sinun pitää omanasi

pidättelin itkua läpi koko saiturin joulun. olen lukenut sen sata kertaa ja fanisovituksiakin monessa eri universumissa, kyllä minä tiesin mitä siinä tulee tapahtumaan, mutta siltikään en pystynyt estämään toisen näytöksen lopussa vihdoin poskille kieriviä pisaroita. "ehkä mä sittenkin jaksan äitiä tänä jouluna", sanon pinnille narikkajonossa, ja kerrankin jaksan jopa uskoa itseäni.

eilen minä olin niin kovin reipas vaikka väsytti niin kovin paljon. jaksoin nousta ja syödä aamupalan ja lenkittää koiran ja käydä hoitamassa virallisia paperisotia ennen kuin annoin itselleni luvan istuttaa istuttaa itseni helin sohvaan pariksi tunniksi - tein parhaani hillitäkseni halua käpertyä mustekalana toisen ympärille kun seurassa oli muita ihmisiä, ei kuulemma olisi tarvinnut. evo. saavutuksista suurin oli kyllä nostaa itsensä takas ylös ja lähteä ulos pistävään pakkaseen, mutta kun kerran on konsertti laulettavana niin sitten on konsertti laulettavana. meni itse asiassa todella hyvin, ehdottomasti paremmin kuin torstaina, ja illalla kuoron joulujuhlassa jaksoin nauraa ja laulaa ja hymyillä ja leikkiä ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin - vaikka he kiusasivatkin sitä, että naputtelin puhelinta niin usein.

tänään heräsin vasta puolenpäivän jälkeen, en muista milloin olisin viimeksi nukkunut niin myöhään. haluaisin vain jäädä sänkyyn katsomaan salkkarien ensimmäistä kautta, mutta ehkä opettelen silti kevätperennoja. kyllä minä jaksan skarpata vielä yhden viikon. yksi viikko: yksi tentti, yksi työvuoro, yksi kuoron hallituksen kokous, yksi koulun johtokunnan kokous, ja sitten olen valmis. sänkyni kiinassa on leveämpi kuin minä olen pitkä (vaikka siihen ei vaaditakaan kovin paljon, taskukokoinen teidän henkilökohtaisen mukavuutenne vuoksi) ja kylpyhuoneeni amme niin suuri etten yletä makaamaan siinä pituussuunnassa, tulen kolmen viikon ajan kuulemaan veljeni äänen naapurihuoneesta ja leikkimään pikkuruisten tiikeriraitaisien kissojen kanssa, nauttimaan siitä että on taloudenhoitaja joka pesee pyykit ja laittaa ruoat ja minä voin vain olla.

gaude

pari kertaa onnistuin unohtamaan muutaman rivin verran sanoja, mutta en muista milloin olisin laulanut konsertissa yhtä vapautuneesti - en vaikka minut laitettiin keskelle eturiviä elämää kauniimmin laulavan tenorisolistin viereen. tukka oli hyvin ja paita istui nätisti eivätkä käteni tärisseet kuin vähän ensimmäisten kappaleiden aikana.

(jälkikäteen olin alkaa panikoida ja pidätellä itkua, miksi raahasin ihmisiä tänne ei ketään muuta kiinnosta turhaan vaan puudutan toisten iltoja en enää ikinä pyydä ketään, mutta sain hengitykseni tasaantumaan siihen mennessä kun he tulivat kaupasta takaisin autolle ja sain hymyillä toista vasten)

huomenna vain ruotsia ja sitten on vihdoin, vihdoin viikonloppu. illalla teatteriin pinnin kanssa, lauantaina kaksi lisää konserttia ja pikkujoulut, sunnuntaina perennojen opettelemista ja jotain-saa-nähdä-mitä. ei ainakaan herätyskelloja.

minä

miten voisin ikinä päästä peloistani eroon kun en edelleenkään ole vakuuttunut edes siitä, etteivät kaikki luokkakaverini vihaa minua? se tunne iskee ilman mitään ennakkovaroitusta, voin olla nauramassa muiden kanssa kesken anopinkielien kastelun kun yhtäkkiä kasvoilleni nousee puna, ahdistus puristaa rintakehääni niin lujaa että fyysisesti sattuu ja olen varma, aivan sataprosenttisen varma että jokainen huoneessa oleva ihminen katsoo minua halveuksuen. suljen suuni ja pidättelen itkua, pois pois pois pois pois, miksi olen tällainen? ruma, lihava, typerä, liian äänekäs ja kaukana hauskasta. pois.

muistelen pinnin toissailtaisia puheita itsevarmuudesta ja oman hyvän vuoksi tekemisistä (ja sukkanauhoista, ei saa unohtaa sukkanauhoja) ja mietin, miksi kukaan tyttö katsoisi minua päin kahdesti.

heikko sydän ja kaks vasenta jalkaa 

huono iho enkä osaa ranskaa

ken doll

kuuntelen etkö sä näe vai etkö sä välitä kaverien marie kiltti sä et voi antaa ton jatkua yrittämää virtuaali-interventiota sä tiedät tän olevan dog in the manger -tilanne niin miksi sä et lähde pois, pidättelen itkua ja haluaisin puhua jollekin mutten voi - lokkikaan ei hyväksy tekojani vaikka hän sentään esittää asian ystävällisesti eikä yritä aktiivisesti loukata minua niin kuin marja tekee, ja olen varma että viiru ja pinnikin sanoisivat samaa kuin kaikki muutkin. vaikea yrittää puolustella tekojaan, kun tietää itsekin olevansa väärässä.

makaan huoneeni lattiallaja itken, lähetän hysteeristen hengenvetojen välissä helille viestin itehän en tiiä itkeäkö vai nauraa dilemmalle, veitset kaikki likaisia mutten jaksa tiskaa ja lopulta päädyn aivan liian vähissä vaatteissa ulos tunniksi katsomaan tähtiä ja vihaamaan itseäni. heikko, heikko, heikko.

kaipaus soi

pinni ja viiru jaksavat kuunnella yöllä, naputella viestin toisensa jälkeen vaikka kello oli jo seuraavan päivän puolella. lopulta saan unta, nukun sikeästi marjan kouluun lähtemisen ja oman herätyskelloni ja kymmenen tekstiviestihälytyksen ohi ja herään vasta päivällä, kun koira hyppää viereeni ja tunkee kylmän kuonon kaulaani vasten. marja tulee kahden minuutin sisään kotiin ja kysyy mikä on, taisi kuulla epätoivoisen itkupotkukiroiluni illalla. hymyilen ja pudistan päätäni, istumme olohuoneeseen katsomaan televisiota, syön geisha-keksiä ja marja kutsuu minua naksuksi.

en tiedä mikä on tässä parin viikon aikana ollut niin vaikeaa. miksi yhtäkkiä kaikki muistuttaa minua lappitytöstä kylmä tuuli lämpimät sormet kuumat huulet kuiskattuja salaisuuksia ilotulituksia chinatown rakkautta rakkautta rakkautta ja elämästä jonka menetin, miksi olen taas niin vastenmielisen näköinen ruma läski oksettava hyi enkä muutenkaan kelpaa itselleni. ehkä se on vaan sitä etten tunnu kelpaavan muille; sehän on yksi lempielokuvistani jossa sanotaan että kun ihmiset tarpeeksi mollaavat niin sitä alkaa lopulta itsekin uskoa. minulla on marja ja lokki, joiden kanssa pahasta olosta ei yksinkertaisesti puhuta, ja viiru ja pinni, joita pelkään muutenkin häiritsevän joka kerta kun laitan viestiä. ei minulla ole muita. heliäkään ei enää kiinnosta, hän päätti ettei ystävyyteni ole vaivan arvoista ja poisti minut elämästään. yöllä katsoin hänen nimeään puhelimeni yhteystietoluettelossa ja kuiskasin salaisuuksia. "luulin olevani sulle tärkeä."

(marja meni äsken huoneeseeni etsimään toista kissaa, liian myöhään muistin jättäneeni veitsen kirjoituspöytäni päälle. rukoilen, ettei hän huomannut.)

sandy

"mitä jos yksi ihminen saa vain tietyn määrän mahdollisuuksia ja mun kiintiö on täynnä"

itken ja itken ja itken ja mä en jaksa, tämä on näitä iltoja kun pitää pyytää pinniä ja viirua rauhoittamaan minua, muistuttamaan että kelpaan vaikka en millään meinaakaan uskoa. ei ole pitkään aikaan ollut ihan oikeasti näin itsetuhoinen olo, haluan huutaa kiroilla viiltää juosta hypätä tai edes nukkua, mutta olen lamaantunut paikoilleni, jumittunut omaan typerään oravanpyörääni.

sä katsoit silmiin

"vittu herää."

pinni jaksaa ja jaksaa ja jaksaa yrittää takoa minuun järkeä. en ymmärrä miten tämä voi olla niin vaikeaa, en edes ymmärrä miten ylipäätään sairastuin - minunhan piti vain vähän laihduttaa, karistaa masennukseen ahmitut kilot pois. terapeutti ja psykiatri ja terveydenhoitaja ja ravitsemusterapeutti ja fysioterapeutti kaikki sanovat samoja sanoja, tätä mukaa tapat itsesi etkö sä marie ymmärrä SÄ TAPAT ITTES. vaikka en ole varma haluanko elää, olen kyllä varma etten halua kuolla sydänkohtaukseen ennen kahtakymmentätoista syntymäpäivääni.

pitäisikö minun ihan oikeasti yrittää päästää tästä irti?

(ajattelin opetella longboardaamaan. tarvitsen sitä varten energiaa, ja sitä paitsi, miten voisin ikinä jaksaa syksyllä koulussa jos olen pyörtymispisteessä niin kuin eilen taas.)

poistin painolistan sivupalkista. pieniä askelia.