domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

278

"For the first time in literally years I'm okay with myself the way I am, and there's nothing you can do to change that, you narcissistic fucking cow."

Vihaisten kirjeiden kirjoittaminen on välillä kovin helpotavaa (kunhan niitä ei lähetä). Nii-in - mahtaa sinua vituttaa, kun mielipiteesi eivät minua enää tippaakaan kiinnosta.

Ehkä se johtuu vihdoin oikein toimivasta mielialalääkityksestä, tai ehkä olen yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kauan maailman parhaassa terapiassa, mutta kaikki tuntuu jotenkin niin kamalan yksinkertaiselta. On tuntunut jo muutaman viikon ajan. Älä pidä myrkyllisiä ihmisiä elämässäsi. Pidä hauskaa ystäviesi kanssa sillä he rakastavat sinua juuri tuollaisena, eivät he seuraasi muuten vain kestä. Syö, jos on nälkä. Jos ei ole nälkä - no, välillä pitää silti syödä, ja se on ihan okei.

(Yhtäkkiä huomaan painonnousun häiritsevän minua vain teoreettisella tasolla. Ajatellessani kuutta ylimääräistä kiloa minua kyllä ahdistaa, mutta kun katson peiliin, niin vaikka näen isomman tytön kuin kaksi vuotta sitten, näytän silti ihan kivalta. Jotenkin itse syöminenkään ei stressaa yhtä paljon: siitä asti kun päätin lopettaa asioiden kieltämisen itseltäni, en enää haluakaan niitä niin paljon. (Jos minulla kerran on lupa syödä suklaata ihan milloin vain, miksi pitäisi paniikissa ahtaa sisääni levyllinen kerralla? Voin ihan hyvin syödä sitä nyt sen verran kuin haluan, mutta voin myös syödä sitä lisää tunnin päästä, tai huomenna, tai en ollenkaan jollei tee mieli.))

Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa, että tämä olo menee ohi. Mitä jos huomenna herään tajutakseni, että olenkin oikeasti vain kahdella jalalla kävelevä merinorsu? Tai jos ensi kerran peilin ohi kävellessäni näen totuuden vatsamakkaroista, lyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Tai sukulainen kommentoi taas kuinka hyvä on etten ole laiha ja päätän kapinoida? Tai lempihameeni ei mahdu enää kiinni ja haluan kuolla? Tai, tai, tai, tai tai tai tai tai tai.

Olen erinomainen maalaamaan piruja seinille.

a light that never goes out

netti yleisellä tasolla reistailee, minkä lisäksi great firewallin ohittava softa jumittaa, uskomatonta miten pitkältä ajalta kaksi päivää tuntuu kun ei pääse verkkoon.

olin kuolla joulupöydässä, sydän hakkasi ja kylmä hiki nousi otsalle kun lapioin laatikoita lautaselleni. onneksi muuten aatto selvittiin kunnialla - kuusen alla oli michael korsia ja mulberryä, hermèsiä kolmeenkin otteeseen ja paljon muuta, hyvä etten värissyt innosta avatessani paketteja. ("mikäs siinä, mutta välillä taas muistan että en oikeesti oo varma onko isin ja pikkuveljen sen arvoista että joudun kestää äidin sanoja", kirjoitin helille jo seuraavana iltana äidin räjähdettyä taas tyhjästä ja huudettua minulle että ehkä minun olisi ollut parasta pysyä suomessa.) yritän pitää hengitykseni tasaisena, menen huoneeseeni suljetun oven taakse jok'ikiseksi hetkeksi kun en ole kylpyhuoneessa, keittiössä tai perheen kanssa kaupungilla. välillä olen silti tulla täysin mökkihöperöksi, pakko ottaa oxamin kun koko keho huutaa pois tästä talosta pois tästä talosta pois täältä pois täältä pois pois pois enkä pääsisi pidemmälle kuin asuinalueen porteille vaikka haluaisinkin.

(näen aivan ihmeellisiä unia taas: ulkona sataa sokeria, työpaikka täyttyy pelkistä tulilatvoista ja heli työntää minut kaivoon huutaen sanoja jotka olen viimeeksi kuullut lukioaikaisen tyttöystävän suusta. herään säpsähtäen ja joudun rauhoittelemaan itseäni pitkään, selaan mustekala- ja apinahymiöin varusteltuja viestejä ja onnistun nostamaan hymyn huulilleni ennen kuin vaivun takaisin uneen.)

onneksi on pikkuveli, nauramme ja heilutamme käsiämme kuin mitkäkin sekopäät puhuessamme niin nopeasti ja niin omalla kielellä että vanhemmilla alkaa olla vaikeuksia pysyä kärryillä - "it's not our fault that you don't understand our spectacular lingo", huudamme takapenkiltä ja yritämme tuloksetta pidätellä naurua ilmeillessämme heidän selkiensä takana. äiti ottaa meistä sohvalla kuvan jossa näytän aivan uskomattoman typerältä mutta lisään sen silti facebookiin, veljellä on käsi harteideni ympärillä ja hän selittää jotain kemia-aiheista vitsiä, minä en ymmärrä puoliakaan mutta silmäni ovat silti kiinni ja hymyni pelkkää hammasta niin kuin aina nauraessani aidosti, kun olen niin onnellinen etten pysty lainkaan hallitsemaan kasvojani.

adagio sostenuto

painajaismaista eilistä tasapainoitti tämän päivän silkka täydellisyys. tietenkin oli pieniä ahdistuspilkkuja (söin lounaalla koulussa sekä perunamuusia että leipää, ääni päässäni huusi tyhmä läski tyhmä tyhmä yök mutta sain rauhoitettua sen), mutta en muista milloin on viimeksi ollut näin hyvät neljätoista tuntia; varmaan joskus kesällä. olin omastakin mielestä sievä mustissa saappaissa ja punaisessa neuleessa, koulussa tein kauniin pyhäinpäiväkranssin ja vielä kauniimman suruasetelman (opettaja sanoi ettei minulla ole mitään syytä olla niin itsekriittinen, minun pitäisi vain opetella päästämään irti symmetrian- ja täydellisyydentavoittelustani), istuin puolitoista tuntia hämeenkadun wayne'sissä neulomassa silkkihuivia ja katselemassa kadulla ohi käveleviä ihmisiä, ja illalla lauloin poikkeuksellisen hyvin kuoroharjoituksissa ja uskalsin kaiken lisäksi pitkästä aikaa varata yksityistunnin lauluopettajan kanssa.

nyt istun pitkästä aikaa omassa huoneessa enkä olohuoneessa odottamassa unilääkkeiden vaikutuksen alkamista, toinen kissoista kehrää purrurrurr vieressäni ja kaiuttimista kuuluu pitkästä aikaa kuutamosonaatti.

(royal philharmonic orchestra tulee rock-kiertueellaan suomeen. liput ovat alkaen kuusikymmentäkaksi euroa viisikymmentä senttiä, mutta haluaisin niin kovin niin kovin niin kovin mennä. veronpalautukset pitäisi käyttää vuokraan ruokaan koulukirjoihin talvivaatteisiin joululahjoihin mutta saisinko, kiltti kiltti saisinko mennä finlandia-taloon kahdeskymmenesensimmäinen päivä maaliskuuta?)

teen idle

"holy shit, tääkin tyyppi oli oikeesti mukava ja pätevä ja kaikkee. ehkä mulla on vielä toivoa, jos kaikki psyk työntekijät ei ookaan saamattomia paskoja niinku mun terapeutti ja yths:n lääkäri."

kolme vuotta olin hiljaa luullut että kaikki mielenterveystyöntekijät ovat loppujen lopuksi täysin hyödyttömiä, ainakin omassa tapauksessani. ihan kivoja, mutta joko eivät tajua tai eivät vaan osaa auttaa. nyt olen kolme kuukautta ollut julkisilla enkä ole tunnistaa itseäni; voisiko se oikeasti olla niin, että tampereen yths (ja minun terapeuttini) ei olekaan normi, vaan valitettava poikkeus? kävellessäni psykiatriselta poliklinikalta bussipysäkille laitoin hämmentyneenä viestiä helille: onko ihan tosissaan olemassa ihmisiä, jotka osaavat auttaa minua? päiväsairaalan lääkäri vaihtoi lääkkeeni sellaisiin jotka ihan oikeasti toimivat, omahoitaja osasi kuukauden ajan kysyä juuri ne oikeat kysymykset jotka saavat minut kyseenalaistamaan koko käksitykseni omasta käyttäytymisestäni, ja tänään tapaamani psykologi oli aivan uskomattoman pätevä.

ajattelen aina kaiken huonon tapahtuvan koska minä olen huono ihminen, mutta kaiken hyvän tapahtuvan ulkoisten tekijöiden takia: esimerkiksi pilasin lukion koska olin typerä paska mutta pääsin yliopistoon vain koska englantini on ulkomailla asumisen takia poikkeuksellisen hyvä. "ja siis mieti nyt", se psykologi sanoi tänään, "sä olisit voinut luovuttaa lääkkeiden suhteen ja jättää ne ottamatta, ei kukaan sua niitä pakottanut syömään joka aamu. kukaan ei pakota sua käymään terapiassa. sä olisit voinut jäädä kitumaan yliopistoon tai jäädä sairaseläkkeelle, kukaan ei pakottanut sua hakemaan ammattikouluun tai tekemään töitä sen eteen että pääset sinne. eikä niitä ystäviäkään noin vain saada, sä olisit voinut luovuttaa sosiaalisten suhteiden suhteen mutta et tehnyt niin." monta sekuntia meni ohi hänen lopetettua puhumisen ennen kuin kykenin muodostamaan minkäänlaisen vastauksen, niin pahasti hämmennyin. olen niin pitkään ollut vain sarja epäonnistumisia, tuntuu oudolta ajatella että olisin tehnyt jotain oikein.

ensimmäistä kertaa ikinä minä todellakin uskoin (uskon) jonkun sanoessa minun tehneen hyviä valintoja, valintoja jotka olen ihan itse tehnyt ja joista voin olla ylpeä. ehkä elämäni ei ole parempaa kuin puoli vuotta sitten vain sen takia että no mä nyt sain koulupaikan ja uudet lääkkeet toimii ja hoitajat kysyvät oikeat kysymykset ja marja muutti kimppaan mun kanssa; ehkä elämäni on parempaa koska minä tein valinnan hakea kouluun jonne halusin, koska minä jaksoin panostaa hoitooni vaikka takana oli vain epäonnistumisia, koska minä päätin miettiä kysymyksiä ja antaa niille vastauksia, koska minä olen niin hyvä ystävä että marja haluaa asua kanssani.

(no tulipas nyt syvällistä settiä. oikeastaan tämä päivä on ollut aika nauruntäytteinen, opin meinaan koulussa käyttämään liekinheitintä.)

sut mennessään

"tää on mulle ihan kamalan kiusallista, mutta parempi että tiedät, kaiken varalta."

toissapäivänä menin päivän päätteeksi maailman suloisimman ryhmänohjaajan toimistoon kertomaan vähän siitä, mitä minulle kuuluu. vuosi työkyvyttömänä, paniikkikohtauskia, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, osastojakso, lamaannuttava itseinho, terapia... soperran kaiken silmät visusti polvissani, eikä toinen onneksi katso yhtään tuomitsevasti kun vihdoin uskallan nostaa katseeni. hyvä että kerroit ja multa saat apua aina jos pyydät; kävellessäni laiduntavien lehmien vieressä bussi pysäkille on harteiltani tippunut paino jota en edes ollut tajunnut kantavani.

tänään kello soi varttia vaille kuusi ja kaikkialle sattuu - eikä vain sen takia, että pitää herätä keskellä vitun yötä. hoipertelen lääkekaapille hakemaan kuumemittarin enkä ole uskoa sen näyttämää numeroa, naputtelen äkkiä ryhmänohjaajalle tekstiviestin etten ole tänään tulossa koululle ja vajoan vielä melkein neljäksi tunniksi takaisin autuaaseen tajuttomuuteen. vähän kyllä harmittaa etten päässyt kiskomaan kumisaappaita jalkaan; eilen alkanut nuorten yrittäjien leiri oli hauskempi kuin olin osannut kuvitella, ja vaikka kaiken maailman tutustumisleikit ovatkin korneja niin vaihdoimme silti nauraen päivän päätteeksi puhelinnumeroita.

("wow sis, you've really got a type, haven't you?"
"oh, shut the hell up.")

soin ja soin

"hei oikeesti. en kestä. :D aaaaaaaajfkgigkwogkrihks HUNAJAA"

kikatan pommittaessani viirua viesteillä helin sohvalla parvekkeella lattialla kaikkialla, olen tainnut menettää viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeetkin jo kauan sitten. ihmiset ympärillä alkavat jo tulla tutuiksi ja tuntuvat oikeasti pitävän seurastani, nauramme niin katketaksemme että läikytän viiniä kädelle ja joudun nuolaisemaan ihon puhtaaksi. tietenkin on hetkiä jolloin en saa henkeä, kun pelkään muiden tuomitsevia katseita syödessäni, mutta yritän unohtaa sen kaiken - edes yhden illan ajaksi.

huomenna alkaa koulu. huomenna. koulu. minä, koulussa! melkein vuosi sairaslomaa takana ja sitä ennen kolme vuotta yliopistossa vihaten kaikkea. olen ihan kauhuissani: haluan tälle alalle, olin yksi vain kymmenestä joka sinne pääsi ja uskon oikeasti tulevani olemaan hyvä, mutta silti. mitä jos en pystykään tähän? mitä jos masennus ahdistus paniikki iskee kesken kaiken ja joudun taas lopettamaan? mitä jos entä jos sittenkin mitä jos?

olen jo ottanut unilääkkeet; vielä pitäisi pestä meikit pois, mutta tunnen kuinka aivot yrittävät jo sammua yöksi.

your own advice

"miltä nyt tuntuu?"
"totta puhuen oon ihan hullun helpottunut. tai siis, olihan se aika nolo tilanne, mutta mä en oo sellainen ihminen joka salailee tunteitaan. salailu on raskasta."

suuni vääntyy hymyyn kävellessäni ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon päiväsairaalan pihalle, paikka on omituisen tyhjä. korkoni kopisevat kiiltävällä lattialla kävellessäni omahoitajan huoneeseen, lösähdän nojatuoliin jalat ristissä ja suljen silmäni. vihdoin avaan suuni, kerron heinäkuusta, kerron uusista lääkkeistä ja krapulaisesta katumuksesta ja jäätelöstä ja isoisästä ja spontaaneista tunteiden tunnustamisesta ja vessan yllä kumartamisesta ja kahdeksasta kuukaudesta ja kimaltavista kouluvihkoista ja kolmesta kilosta. hoitajan ääni on tuttu ja turvallinen vaikka näin häntä vain kolmekymmentä päivää, hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja tietää milloin olla sanomatta mitään.

(öisin ulkona tuoksuu jo syksy.)

go on

kaksi kovin huoletonta päivää takana. en ole saanut oikeastaan mitään järkevää aikaiseksi ja tietenkin joka päivään mahtuu ahdistusta ja kiukunpuuskia, mutta enimmäkseen on ollut kukkaseppeleitä, jäätelötuutteja, laiskaa siivoamista ja uuteen puhelimeen totuttelemista. (eikä saa unohtaa juoksukenkiä, viikon aikana olen juossut koiran kanssa kolmekymmentäkuusi kilometriä.) yritän pitää vaa'an hyllyn alla piilossa - vaihtelevin tuloksin, mutta yritänpähän silti.

laitoin tänään sähköpostia minun osaltani vähän laiminlyödylle ystävälle, toivon kovasti että yhteydenottomme jatkuisi säännöllisempänä kuin mitä se on ollut viimeisen vuoden. muistan kun vuosikausia (viisi? herraisä, miten siitä on niin kauan) sitten näimme ensimmäistä kertaa, esitin niin hurjan itsevarmaa vaikka oikeasti olin aivan mitä jos ne ei pidä musta mitä jos oon liian sitä tai liian vähän tätä apua apua apua kauhuissani.

uudet mielialalääkkeeni tuntuvat toimivan, ensimmäistä kertaa miesmuistiin tuntuu kuin olisin saanut pääni nostettua sumusta.

feeling like a

en ole varma alkavatko uudet lääkkeeni toimia vai mitä oikein tapahtuu, kun yhtäkkiä tuntuu että minulla on paljon enemmän energiaa. tai ei, ei energiaa itsessään, vaan minulla on voimia käyttää sitä energiaa eikä vaan maata sängyssä turhautuen kaikkeen (itseeni). olo kohenee päivä päivältä jonkin verran, ja eilinen oli jo aivan ihmeellinen:

• nousin pirteänä sängystä puolenpäivän aikaan, 
• kävin koiran kanssa lenkillä, 
• tein tunnin koulutehtäviä, 
• kävelin kaksi tuntia koiran kanssa ulkona metsästäen kukkia kasviota varten, 
• kävin kaupassa, 
• otin tunnin aurinkoa takapihalla (en tietenkään muistanut laittaa aurinkorasvaa muualle kuin kasvoihin ja nyt yläselkäni muistuttaa keitettyä rapua), 
• pesin kolme koneellista pyykkiä, 
• tiskasin, 
• kävin koiran kanssa neljänkymmenen minuutin juoksulenkillä, 
• kävin suihkussa, 
• ja ennen nukkumaanmenoa katsoin hetken televisiota marjan ja hänen tyttöystävänsä kanssa. 

en muista milloin olisin viimeeksi saanut noin paljon aikaiseksi yhdessä päivässä! toivon niin paljon ettei tämä ole vain muutaman päivän häiriö, pakollinen nousu putoamista varten.

keskiviikon yhdenyönjuttu on ottanut minuun yhteyttä vähintään kerran päivässä siitä lähtien, hän ei todellakaan tuntunut tajuavan vihjeitäni että evvvk. lopulta piti vääntää rautalangasta sä oot ihan kiva tyyppi mutta keskiviikkoinen oli vain humalaista seksiä, en oo kiinnostunut mistään sen suuremmasta - josko nyt voisin vihdoin kirjautua facebookiin tai tarkistaa puhelimeni odottamatta kauhulla postilaatikossa olevia viestejä.

sgt. pepper's lonely hearts club band

"16:10 siellä, tuu vastaan."

pakenen kaupungista, täällä on liikaa ajatuksia sanoja muistoja ja minun on pakko päästä pois, pois tästä kaikesta. maalla sataa ja minulla ei ole sateenvarjoa mutta ei se mitään, hiukseni ovat jo valmiiksi katastrofaaliset ja ulkona on niin lämmintä ettei siellä sairastu. päivät kuluvat sumussa, muistan kirpputorin ja huonon television ja härön mainoskyltin mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuhat vuotta sitten. iltoisin toimintakykyni on parempi, sanon ääneen miten paha olo minulla on ja miten en osaa käsitellä tunteita. marja kuuntelee, näen hänen olevan huolestunut mutta hän ei tivaa lisää tietoa minusta vaan pyytää keskellä lauantain vastaista yötä takapihalle pelaamaan sulkapalloa. (joskus vuosia sitten tekniikkani oli niin hyvä että jopa isi oli kunnon vastus vain sen takia että hänellä oli fyysistä voimaa enemmän. välillä ikävöin lapsuutta, kunnes taas muistan miten helvettiä se olikaan.) nauran aidosti, ja palatassamme sisään tuntuu kuin olisin vihdoin noussut sumusta. voin hetken taas jaksaa kaupunkia.

palatessani kotiin tarkistan pakomatkan ajaksi unohdetun puhelimen, sydämeni hyppää kurkkuun kun luen helin olevan huolissaan kun minusta ei ole keskiviikon jälkeen kuulunut mitään. anteeks anteeks anteeks en oo kuollut, sormeni naputtavat kosketusnäyttöä niin vilkkaasti ettei yksikään sana tunnu tulevan ilman kirjoitusvirheitä, ei saa itkeä mun takia, en mä tajunnut, ei mua ikävöidä. toivottavasti toinen ei ole minulle kovin vihainen tyhmyyteni takia. (naputtelin hymiöitä sekä helille että hänen kämppikselleen pitkälle iltaan asti, enkä tiedä kumpi keskustelu nauratti enemmän. ehkä mä selviän tästä.) yritän lahjoa kahvilla ja hymyillä, mutta en ymmärrä vastausta eikä se hölmö tyttö suostu selittämään.

(neljäs päivä uutta lääkettä takana, eikä vielä ainakaan mitään sivuoireita. pääsenkö oikeasti näin helpolla?)

the meaning

(kolmen vuoden ja neljän turhan ssri-yrityksen jälkeen lääkitys vaihtuu vihdoin ndri:ksi. pitäisi olla iloinen mutta en millään jaksaisi taas uusia sivuoireita, viimeeksi voin ensimmäisen viikon niin pahoin etten pysynyt pystyssä.)

(puhuin omahoitajan kanssa tunnekuohuista ja impulssienhallinnasta, hävetti myöntää asioita ääneen.)

(en jaksaisi yhtään mitään.)

(en jaksa.)

kaikki peliin

laskupino kasvaa, kela ei osaa hoitaa tehtäviään enkä minä jaksa tiskata. kaikki itkettää mutten vieläkään saa puserrettua mitään silmistäni ulos, eilen minulle suositeltiin surullisten elokuvien katsomista mutta en minä halua menettää toivoa tämän elämän suhteen enää yhtään enempää.

tänään piti käydä varsinais-suomen puolella hakemassa koira tyttöystävänsä luona majailevalta marjalta pitämään minulle seuraa, mutta päädyinkin makaamaan sohvalla flunssassa koko päivän. olo on kuin itse kuolemalla, edes totoro-nuken virkkaaminen ja voitetut jääkiekko-ottelut (olen nyt hieman optimistinen, kun peli slovakiaa vastaan on vasta kolmasosan pelattu, mutta silti) eivät nosta oloa. lääkkeetkin ovat loppuneet, mutta olen niin poikki etten pysty lähtemään apteekkiin, lokkikaan ei jaksanut mennä parin kilometrin kiertoreittiä puolestani. teetä ja hunajaa ja vähän lisää hunajaa, olen päättänyt selvitä ilman länsimaista lääketiedettä.

(on päiviä jolloin haluan kuolla, tai pikemminkin tunnen haluavani kuolla, vaikka älyllisellä tasolla tiedän haluavani elää. vaarallinen yhdistelmä. tik-tak-tik-tak.)

elossa

21:10 minulla on edelleen krapula
22:25 voisin alkaa katsoa skinsiä
23:23 toivon toivon toivon toivon
00:30 pitäisikö mennä nukkumaan?
00:35 peitän kasvoni meikin alle
01:15 en saa henkeä apua auttakaa
01:25 pimeässä kiroiluviestejä helille
01:40 miksen nuku miksen nuku
01:45 kuiskaan salaisuuksia kissalle

en saa syödä unilääkkeitä joka ilta, ne nostavat toleranssia ja aiheuttavat riippuvuutta. eilen olisin silti tarvinnut niitä enemmän kuin pitkään aikaan, sormet varpaat sääret hampaat heiluivat levottomuudesta koko päivän ja kaikki huipentui puristavaan, kuristavaan ahdistukseen yhdeltä yöllä.

(osasto olisi ihan pyöräilymatkan päässä kotoota. viisi päivää aikaa päättää, haluanko lähetteen. miten minä jouduin tähän tilanteeseen? minähän vain vähän laihdutan, olen vain vähän yksinäinen, en minä -)

ohne ende

tänään olen kiroillut kovin paljon. hymyillyt jonkin verran, nauranutkin, mutta lähinnä kiroillut.

iltapäiväkahviakahviakahviapaljonkahvia helin kanssa, kummallakaan ei ole ollut kovinkaan paljon hyviä päiviä viime aikoina ja homma meni lähinnä yleiseksi valittamiseksi, kiroiluksi ja hiljaa mukien tapittamiseksi. on niin huojentavaa, kun on ystävä jolle voi kertoa kuulumiset täysin rehellisesti. jottei päivä olisi aivan liian masentava, raahasin meidät käymään kirjastossa - heli palautti kurssikirjan ja minä jäin nurkkaan lukemaan kaksisuuntaisen teologian tohtorin itsemurhakirjettä ennen kuin lähdin laulamaan. nalle puh -nuottikansio piristää aina, vaikka kevätkonsertti onkin ihan kohta ja minä alan olla vähän epätoivoinen.

tulin puoli tuntia sitten kotiin ja olen jo syönyt iltalääkkeet, tunnen kuinka ketipinor alkaa pistää päätä sumeaksi, kohta lähtee hienomotoriikka, reilun vartin päästä oxamin painaa silmäluomia kiinni ja vaivun autuaaseen tietämättömyyteen. (ilman lääkkeitä näen kamalia painajaisia, enkä vieläkään ole tottunut siihen, etten herääkään keskellä yötä huutaen pelosta.)

barcarolle fis-duurissa

"hui apua!"
"mitä?"
"hämmennyin, kun yhtäkkiä vaan tuijotit."
"anteeks."
"mikä on, marie?"

tunnen alkavan paniikkikohtauksen. oon niin yksinäinen että fyysisesti sattuu. pelkään alkavani taas satuttaa itseäni. syön lääkkeitä, joita en saisi syödä. en saa syötyä mitään muuta kunnolla. auta mua. kiltti, jotain, mitä tahansa.

"mä vaan... anteeks, kun en ehtinytkään lenkittää koiraa aamulla."
"no, näitä sattuu."
"anteeks silti."

istun sohvalla lamaantuneena kuusi tuntia, virkkaan sateenkaariraidallista norsua ja olen varma romahtavani jos nousen. marja on lukittautunut huoneeseensa tyttöystävän kanssa, seinän takaa kuuluu välillä naurua ja pieniä kiljaisuja, minä lasken minuutteja siitä, kun olen viimeeksi syönyt.

saan vihdoin juostua huoneeseeni, suljen verhot ja sammutan valot, vedän peiton pääni päälle ja kuuntelen frédéric chopinin parhaimmistoa. hengitän vielä ainakin tämän illan.

varas varas

lääkkeet veivät tajun kankaalle puolessa tunnissa, en edes muista vaihtaneeni pyjamahousuja päälle tai laittaneeni herätyskelloa päälle. havahduin yhtäkkiä siihen että kello on kaksitoista tuntia myöhemmin ja kello hoputtaa taas lähtemään laulamaan, en jaksanut käydä suihkussa vaan heitin lähimmät vaatteet päälle ja lähdin ulos auringonpaisteeseen. (kamalan kirkasta, pitää muistaa etsiä aurinkolasit. kaikki on tuoreen muuton jäljiltä vielä vähän sikinsokin, tai siis on kaikki jo paikoillaan mutten millään meinaa muistaa niitä paikkoja.) viisituntisten harjoitusten aikana on puolen tunnin ruokatauko, minä käyn kiltisti kuoropojan kanssa kaupassa - ostin vain esanssinvihreän energiajuomapullon, mutta kävinpähän silti. pakko kutistua, en käynyt tänä aamuna vaa'alla ja pelottaa huominen punnitus ihan hurjasti.

ehkä otan koiran mukaani ja lähden lenkille nyt kun on vielä valoisaa. (valoisalla on turvallista, pimeän laskeutuessa ei enää tiedä mitä kulman takaa voi löytyä.) tunnen unihiekan jo kutittelevan, mutta pakko minun on jotain tehdä.

metsolan kantele

myyjä kehui silmiäni kauniiksi, kun kävin ruokatauolla apteekissa ostamassa lääkkeitä viidelläkymmenellä eurolla. rauhoittavia unilääkkeitä mielialalääkkeitä (laksativieja pahan päivän varalle); mielialalääkkeistä en pidä, mutta mikä tahansa mikä auttaa minua nukkumaan on ystävä.

aamulla neljän tunnin levottoman unen jälkeen kissa herättää minut nuolemalla kättäni, viisi minuuttia myöhemmin kello pakottaa suihkuun ja laulamaan kuudeksi tunniksi. kalevan kirkko on niin hurjan kaunis aamuauringossa.

(marja hymyilee ja huudahtaa spontaanin kuulumistenkyselyn kun kuoriudun huoneestani ulos, hymyilen ja huudahdan takaisin. en kerro, että olin vain hakemassa pihtejä joilla irrottaa terä kalliista höylästäni. ihan vain varan vuoksi.)