even if it's just in your

Paljon menoa, vähän energiaa. Menen silti, pakkohan sitä on.

Valmistujaiset tulivat ja menivät (Pikkuveli, Lokki, Kiuru ja minä rivissä sohvalla, Pikkuveli nukahtaa muita vieraita odottaessa vaikka ruudulta pyörii zombieleffa (tietenkin zombieleffa, aina zombieleffa) ja minä, Lokki ja Kiuru nauramme ja nauramme ja nauramme), kirjahyllyssäni on todistus jossa lukee puutarha-alan perustutkinto: kukka- ja puutarhakaupan linja, puutarhuri enkä ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Olen valmis aloittamaan työn alan ammattilaisena - niin, kerroinko että sain työpaikankin? Ei se ole kuin neljän kuukauden vuorotteluvapaasijaisuus, mutta silti, työpaikka. Miten yhtäkkiä tapahtuu niin paljon? Pelkään etten tule jaksamaan, mutta sitten mietin mennyttä kevättä: jos jaksoin sen niin kyllä minä jaksan neljä kuukautta töissä, etenkin kun palkkani on tuplasti sen verran kuin mitä valtiolta saan. Kyllä tämä tästä.

Tänään olen istunut koko päivän sohvalla pelaamassa Tomb Raideria ja toipumassa kummiperheen luona Pikkuveljen kanssa vietetystä juhannuksesta. Kaiuttimistani kuuluu Taylor Swift (oi kuinka 1989-levystä tulee aina Heli mieleen, en voi olla hymyilemättä kauniille muistoille) ja Marja häärää jotain omassa huoneessaan. Ihanan rauhallista.

2080-luvulla

Nauran sohvalla Marjan kanssa, käyn juoksemassa ulkona, hienosäädän pihasuunnitelmia, kikatan serkun kanssa sitseillä juhlavaatteet päällä, otan Heliä kädestä kiinni kahvilan pöydän ääressä ja katson auringon seinille heittämiä kuvioita. Kaikki on ihan hyvin, ihan oikeasti, välillä vaan - välillä kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli puolenyön ja minun pitäisi olla nukkumassa mutta makaan väärin päin sängyssä ja itken, välillä tuntuu kuin jokin sisälläni olisi kuollut vuosia sitten enkä osaa herättää sitä takaisin henkiin. Annan elämäni pahimpien muistojen pyöriä pyöriä pyöriä pyöriä päässäni kunnes en enää ole varma mistään: mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Tunnen otteeni lipsuvan.

through the darkness

So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself and I
Didn't know I was lost

Istun bussissa matkalla Helsinkiin ja hymyilen Aviciin soidessa iPodissani. Uskomatonta, kuinka kappale jonka on kuullut sata kertaa sadassa eri tilanteessa jumittuu muistissa kiinni yhteen ainoaan.

(Minä ja Pikkuveli menemme taksilla Sanlitunr'sta Pekingin keskustaan, paikkaan jota ei löydä ellei tiedä missä se on: kämäisen snägärin vessakäytävän päässä on vipu seinän nurkassa, sitä painamalla avaa salaoven jonka takaa löytyy jättimäinen klubi. Tilaamme tarjoilijalta sujuvalla kiinalla kymmenen kuain shotin toisensa jälkeen, minä sytytän tupakan ja nauran Pikkuveljen luokkakaverin flirttiyrityksille, Pikkuveli ottaa selfien kanssani ja selittää innoissaan jotain kvanttifysiikasta.)

Eilisissä kuorotreeneissä Lento ryntäsi heti halaamaan minua, kertomaan päivästään ja esittelemään ostoksiaan. Minäkin vilautan uutta hamekangastani, ja hehkutamme yhdessä levottoman kukka-lehti-lintu-perhoskuvion ihanuutta. Kiuru nauraa kanssani kahvitauolla keksivalikoimasta, Lintu kiroaa kanssani sitä kuinka jonkun sanoessa B ei nykyään voi ikinä kysymättä tietää tarkoitetaanko sillä H:ta vai alennettua H:ta. En vieläkään ymmärrä, mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä ihmiset.

Tänään menen viettämään iltaa Lokin kanssa, pitkästä aikaa olemme jossain muualla kuin minun ja Marjan asunnossa. alunperin meidän piti mennä Vantaalle Lokin ja hänen miehensä luo, mutta miehellä onkin aikainen työaamu huomenna niin päätimme repäistä - jos minulla kerran on vapaassa käytössä perheemme asunto Helsingin keskustassa, miksemme saman tien mene sinne juhlistamaan iltaa pitkän kaavan kautta.

Alan ihan oikeasti uskoa, että minusta tulee vielä onnellinen.

everything's cool

Tunnen kuinka kylkiluuni puristavat keuhkojani, sykkeeni on katossa ja kylmä hiki nousee niskaan kämmeniin jalkoihin, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä

Eilinen Facebook-päivitykseni, nauran iloisena kuinka ihanaa on olla aikuinen, kun voi syödä kakkutaikinaa aamupalaksi jos siltä tuntuu. Äiti kommentoi sitä tänä aamuna, tietenkin äiti kommentoi sitä - "Actually, being an adult means deciding not to eat it". Melkein neljännesvuosisata elämää takana eikä äiti edelleenkään kyllästy jankuttamaan minulle syömisestä (liikaa) ja painostani (liikaa). Tiedän etten ole hoikka, kyllä mä vittu tiedän, olen nykyään kiloa vaille ylipainoinen, mutta onko äidin pakko huomautella asiasta koko ajan? Kertoo omasta laihdutuksestaan (bulimiastaan), grammoista ja kiloista ja senttimetreistä niin ylpeällä äänellä, kysyy kuinka paljon minä painan ja kertoo kuinka paljon minun pitäisi painaa. Ja kun hän tietää varsin hyvin syömishäiriötaustastani, hän tietää kuinka triggeroivaa (voi kuinka vihaan tuota sanaa, mutta tässä tapauksessa se on ainoa osuva) minulle on kuunnella tuollaista; olen kerta (vuosi) toisensa jälkeen pyytänyt häntä olemaan kommentoimatta ruokavaliotani tai painoani, tuloksetta.

Minua oksettaa, ajattelen vain aamupalaleipieni päällä olleita juustoviipaleita, kuvittelen kuinka ne ujuttavat itsensä ihoni alle, mietin miltä näytin viime keväänä ja miltä näytän nyt. Tiedän että se on vain sairaus joka yrittää saada minut repsahtamaan, tiedän ettei se oikeasti toimi niin, mutta tällä hetkellä en voi kun maata sängyssä ja itkeä.

you make

Kiljaisen ääneen Kaunan säikäyttäessä minut, puhkean nauruun ja käperryn Heliä vasten sängyllä.

Herään aamulla vieraan herätyskellon jumalattomaan pirinään ja tajuan, että olen viimeksi uskaltanut antaa toisen ihmisen nukkua sängyssäni kesällä 2012. Hymyilen ja vedän aamutukkaisen tyttöni vielä hetkeksi päälleni lojumaan.

(Tajuan taas, että sen kesän-syksyn-vuosien-elämän ajatteleminen ei enää satu. Vuosi sitten en vilpittömästi uskonut että Lappitytön ajatteleminen ilman kipua voisi ikinä olla mahdollisuus, ja nyt se on... pysyvä tila. Totuus. Hän on osa menneisyyttä jota en enää kaipaa.)

Lento hihkaisee nimeni ja ripustautuu kaulaani nähdessään minut, kikatamme Takun kanssa molemmat ääneen kun fortena laulettava essämme pääsee kurkuistamme jonain aivan muuna.

Migreeni puristaa ohimoitani ja itken kun lääkkeet eivät auta. Ikävöin äitiä.

Katson (500) Days of Summerin, enkä muista milloin olen viimeksi rakastunut yhtä täysillä elokuvaan. Katson sen perään vielä 10 Things I Hate About You:n, Don Jonin ja Inceptionin, kirjoitan capslockilla tumblriin Joseph Gordon-Levittin hymykuopista ja nauran ilosta.

Kellon lyödessä kaksitoista suljen silmäni ja toivon, toivon, toivon.

your rights

Tunnen kuinka sykkeeni nousee astuessani Jyväskylän rautatieasemalta (matkikselta) ulos kadulle. Kävelen ylös Kompassille, kierrän Forumin-JK:n-Torikeskuksen-Sokoksen enkä tiedä miten päin olla: kaikki on tuttua mutta kaikki on silti muuttunut, tuossa kuuluisi olla turistitoimisto, siinä taas ihan eri baari, eikö tässä ollut ennen ravintola? Hengitykseni tihenee ja tunnen paniikin puristavan keuhkoja, juoksen ostaman askin tupakkaa (ällämmän vihree kiitti vaikken ole ostanut askia kahteen kuukauteen enkä vihreää kuuteen vuoteen, ja ensimmäinen hengenveto maistuu vuoden kaksituhattakuusi syksyltä ja kadun päässä näkyvältä Lyseolta) pakenen ei-enää-tutun kahvilan ei-enää-tuttuun kulmapöytään ja puristan rannettani kovempaa kovempaa kovempaa kunnes on aika mennä pankkiin allekirjoittamaan vanhempieni puolesta kauppapaperit.

(Ostin tänään kahdensadankahdeksankymmenentuhannen euron tontin ja talon - hiukan kuumotti allekirjoittaa papereita, vaikka tiedän vanhempieni lukeneen ne tarkasti läpi. "Tässä kohtaa onnittelisin tavallisesti uudesta talosta", valvova virkailija sanoo nauraen, "mutta tässä tapauksessa onnittelen uudesta vierashuoneesta!" En ole vieläkään ymmärtää että äiti ja isi ovat oikeasti puolen vuoden päästä takaisin Suomessa - tavallaan tuntuu kuin he olisivat vasta äsken muuttaneet, mutta toisaalta tuntuu kuin he olisivat olleen Kiinassa jo vuosikymmenen. Olen kaikesta huolimatta iloinen että he ovat kohta vain puolentoista tunnin päässä.)

Käyn kampaajalla odottaessani paluujunan lähtöä, enää tukkani ei näytä siltä etten ole leikkauttanut sitä syyskuun jälkeen. Kilometrien jäädessä taakseni tunnen kuinka puristava tunne hellittää otettaan: vaikka kuinka en pidä Tampereesta kaupunkina, on tästä silti tullut koti. Hassua.

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

russian red

Tiedän että valitan jatkuvasti (syystäkin) äidistä, mutta voi kuinka onnellinen olen kun hän ja isi tulivat käymään Tampereella luonani, kun en itse päässyt heidän luo Helsinkiin. Eivät he ole kuin muutaman päivän Suomessa ja vain tunnin verran ehtivät olla täällä, mutta jotenkin on heti paljon turvallisempi olo kun tiedän heidän olevan lähellä. Halaan isiä ja tunnen kuinka sairastamisesta ja kaikesta muusta stressaantunut sykkeeni laskee kymmenellä. Kaikki on hyvin.

place de la république

Aurinko paistaa ikkunoista sisään ja keittiössä oleva mittari sanoo että ulkona on 12,8 astetta lämmintä. Hymyilen ja tanssitan kissaa sylissäni, haluan lähteä ulos juoksemaan koiran kanssa, haluan kävellä keskustassa Cœur de pirate soimassa korvissani, haluan kaataa Helin sängylle ja suudella häntä kunnes happi loppuu keuhkoistani, haluan lähteä spontaanisti junalla Lokin luo, haluan haluan haluan haluan.

...mutta olen vain sisällä päivä toisensa jälkeen, aivan varma että tunnen kuinka kuume polttaa aivosolun toisensa jälkeen. Tunnit ovat sumeita ja särystä sekavia enkä saa pidettyä puhelimesta kunnolla kiinni, ainoat helpotuksen hetket ovat nämä kun uskallan ottaa kunnon kipulääkkeitä. Parin tunnin ajan pystyn ajattelemaan, kirjoittamaan tai lukemaan tai oikeasti seuraamaan mitä televisiosarjassa tapahtuu, kokkaamaan ja syömään ja käymään suihkussa. Inhoan maailman heikointa vastustuskykyäni, inhoan sitä kuinka joka helvetin virus tarttuu minuun ja laittaa kehoni sekaisin, estää minua tekemästä asioita joita ihan oikeasti haluaisin tehdä - äiti ja isikin ovat käymässä Suomessa työmatkalla enkä voi mennä Helsinkiin heidän luo tämän typerän influenssan takia. Itkettää.

No, onneksi Cœuria voi kuunnella sisälläkin, koira retkottaa sängyssä puoliksi sylissäni ja tuhisee unissaan, Heli on puhelimen päässä eikä Lokkikaan ole lähdössä mihinkään. Ehkä yritän vain olla stressaamatta ja levätä, antaa poloisen kehoni yrittää (taas kerran) saada itsensä taas ehjäksi.

go ahead and

Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?

Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.

Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.

Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.

and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

kingdom

Mietin, että voisin uudenvuoden kunniaksi tehdä kysymyspostauksen, johon aattona sitten vastaisin. Muutama päivä aikaa siis, kommentoikaa jos on jotain mitä haluatte tietää kuluneesta vuodesta tai minusta ylipäätään!

(Joulu on ohi, kiitos luojan. Kävin eilen kaupungilla tuhlaamassa joululahjaksi saamani Lifen lahjakortin (eihän kenenkään tarvitse tietää että kaupassa kävi pieni repsahdus, ei kenenkään tarvitse tietää mitä kylpyhuoneen kaapissa säilytän) ja ostamassa aivan liian kalliin lankakerän, tänään olen pelannut kuusi tuntia videopelejä ja syönyt vain suklaata. Kolme päivää tätä vuotta jäljellä, kolme päivää aikaa maata lahnana, ja sitten - niin, sitten.)

dota

Setä ja serkut ja Pikkuveli ovat yhtä ihania kuin aina, mutta en tajua mikä Tätiin on viimeisen parin vuoden aikana mennyt kun hän koko ajan vain vittuilee minulle. Eikä vain hyväntahtoisesti nauraen (vaikken tiedä kestäisikö hauras itsetuntoni edes sitä), vaan oikeasti vittuilee, saa minut tuntemaan itseni täysin paskaksi.

(Pikkuveli on se joka joi eilen liikaa vodkaa ja päätyi vuorotellen kylpyhuoneen lattialle oksentamaan ja itkemään, istuin hänen vieressään ja halasin ja lohdutin pitkälle yöhön, mutta minä olen se jolle vinoillaan ja kohotetaan ivallisia kulmia. En jaksa tätä enää, siihen on syy miksi vierailuni vain harvenevat ja lyhenevät koko ajan, kyllä minä tiedän että olen tyhmä ärsyttävä äänekäs tylsä luuseri ruma läski epäonnistunut, mutta ei se että olen jo tietoinen asiasta tarkoita että haluaisin siitä koko ajan muistutuksia. Olisi vaan pitänyt jäädä yksin kotiin jouluksi, tai lähteä Lokin perheen luo. Tai mennä edes Kiinaan äidin ja isin luo; äiti kyllä saa minut säännöllisesti raivon partaalle, mutta vanhempani eivät ikinä saa minua tuntemaan itseäni typeräksi tai ärsyttäväksi.)

Haluan pois täältä, ahdistus puristaa rintakehääni kasaan ja haluan repiä ihoni riekaleiksi, haluan pois, ettekö te tajua, pois

god rest ye merry

Minä yritän ja yritän ja yritän, mutta silti - miten täti saa minut kerta toisensa jälkeen tuntemaan itseni niin pieneksi ja mitättömäksi, saa häpeän aiheuttaman punan kuumottamaan niskaani ja minut muistamaan kuinka tulen aina olemaan tärkeysjärjestyksessä Pikkuveljeä alempana?

On minulla hauska joulu ollut, ruokaa ja suklaata ja perhettä ja lahjoja ja ensimmäistä kertaa eläissäni luterilainen joulumessu (naispappi eikä ehtoollista ollenkaan, mitä vittua?), mutta silti - niin, silti. Sukupolveni ensimmäinen, mutta ikuinen kakkonen.

Hyvää joulua, rakkaat.

kehtolaulu

...Ja jotenkin on taas sunnuntai. Miten aika menee näin nopeasti? Onneksi viikonloppu oli ihana: uusi tatuointi koristaa kylkeäni, perjantaiset pikkujoulut Lokin ja Poikien (plus vierailevina tähtinä Pikkuveli ja Appelsiinin vaimo) kanssa olivat hauskimmat epäbileet mitä meillä on vuosikausiin ollut, jos lokakuun Verdi-projektia ei lasketa niin en muista milloin olisin viimeksi laulanut yhtä hyvin kuin eilisessä joulukonsertisssa, ja viime yö meni rauhallisesti lapsenlikkana valvoessa.

("Sä voit ihan hyvin jäädä tänne nukkumaan kun meillä meni näin myöhään, ei tarvii kävellä kotiin jos et jaksa", pikkuruisen nukkuvan mytyn äiti sanoo tullessaan kotiin kellon lähestyessä jo viittä aamulla.

"Kiitti mutta kyllä mä meen kotiin, en nuku kovin hyvin vieraissa paikoissa", sanon vältellen hänen katsettaan. En viitsi kertoa koko totuutta - sitä, ettei minulla ole iltalääkkeitä mukanani, ja siitä on yli puolitoista vuotta kun olen viimeksi nukkunut yli kolmea tuntia putkeen ilman niiden apua. Hävettää.)

Huomenna pitää mennä takaisin työssäoppimaan, enää viisi päivää ennen kuin joululoma alkaa, plus kolme palkallista työpäivää samassa paikassa, ja sitten voin hypätä ensimmäiseen bussiin kohti etelää. Täti, setä, molemmat serkut ja Pikkuveli; kerrankin kaikki tärkeimmät koolla samaan aikaan. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja mielenrauhaa. Olisipa jo kymmenen päivän päästä.

(Voin muuten kertoa että kylkiluiden päälle tatuoiminen sattuu aivan helvetin vitusti, paljon enemmän kuin jopa jalkapöydän jänteiden päälle. Pikkuveljen käsi murjoutui puristuksestani aika tehokkaasti, mutta olen silti ylpeä kun en huutanut ja/tai itkenyt niin kuin useimmat kuulemma tekevät - vaikka myönnän että kuvan valmistuttua olin niin sekaisin kivusta ja adrenaliinista etten edes kyennyt laskemaan seteleitä tatuoijalle, vaan annoin tärisevin käsin lompakkoni Lokille hoidettavaksi sillä aikaa kun itse laskeuduin takaisin istumaan ja tasaamaan hengitystäni. Oli kyllä kivun arvoista, katson viivojen hengitykseni tahtiin liikkumista ja hymyilen.)

da komm ich

Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.

Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.

Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)

aina kun sä

Naurettavan pitkän viikon jälkeen erittäin tarvittu perjantai-ilta meni Pikkuisen kanssa keskustassa baarista toiseen hyppiessä. Juon paljon ja poltan vielä enemmän, tupakkapaikalla käärin kaksi vilttiä pitsisen toppini päälle ja tutustun uusiin ihmisiin, tanssilattialla näytän varmasti naurettavalta mutta on niin hauskaa etten jaksa välittää.

Lähden baarista ihan inhimilliseen aikaan mutta kotiin pääsen vasta kellon lähestyessä aamua. Kävellessäni mustissa koroissani vieraasta kaupunginosasta (puhelimen GPS:n avustuksella) kotia kohti laulan ääneen ja vaihdan kikattaen puhelimessa pikkuveljen kanssa kuulumisia. Tulemme tulokseen, että meillä on oikeastaan asiat aika hyvin.

"Don't do anything I wouldn't, sis. Which is to say, do whatever, there are no limitations."

282

Koko viikonlopun ajan vain ahdistaa niin paljon että oksettaa. Kuoroleirillä lukittaudun koko illaksi makuuhuoneeseen, unohdin päiväkirjani kotiin niin DKT-viikkokortin reunat täyttyvät sekavasta kaunokirjoituksesta (ja hyi miksi, kirjoitin asioista jotka yksilöterapeutti sataprosenttisen varmasti haluaa ottaa puheeksi enkä minä todellakaan halua puhua), itken silmäni sameaksi (pure halki nuo punaiset huulet, huuda äänesi käheäksi; kuuntelen Happoradiota uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes soittimesta loppuu akku) mutta huonekaverin tullessa puoli kolmelta nukkumaan käännän kasvoni seinää kohti ja leikin nukkuvani. (Syödessäni aamupalaa seitsemänkymmenen vieraan ihmisen ympäröimänä nauran heleästi sitä kuinka villi opiskelijaelämä minulla on kun nukahdin jo ennen kymmentä, ei minulla edes ole huono omatunto: onko valheella väliä jos kukaan ei oikeasti välitä siitä? (Tietenkin on, tietenkin vittu on, sillä on aina väliä, valhe on aina valhe. Halveksin itseäni mutta mitä muutakaan voisin sanoa? "No oikeastaan makasin koko yön sängyssä itkemässä koska en kestä epävarmuutta. Moneltas meillä jatkuukaan treenit?") Valkoiset valheet ovat helpompia kuin mustat totuudet.) Lähden kotiin kaksi tuntia liian aikaisin koska en enää kestä, pakko päästä kotiin pakko pakko pakko, ihan sama että joudun kävelemään painavan laukun ja rikkinäisen nuottitelineen kanssa Tampereen rajalle asti.

Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?

Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.

270

Pikkuveli lähti ulos juhlimaan minun, Lokin, Sinin ja poikien kanssa saatuaan yhtäkkiä tietää saaneensa paikan yliopistossa Suomessa. Nauramme ja juomme ja nauramme lisää, viihdytämne muita keskustelemalla kiinaksi Lokin rinnoista ja vertailemalla nuorisokulttuuria eri maista. Törmään puoleen kuorostani baarissa, kysyn ketkä kaikki muutkin ovat päässeet laulamaan syyskauden ajan filharmonisten kanssa, hymyilen ja vitsailen ja tutustun uusiin ihmisiin mutta en oikeasti pysty keskittymään mihinkään kunnolla koska Pikkuveli muuttaa Suomeen, tajuatteko se muuttaa Suomeen, en enää ole yksin täällä, rakas pikkuiseni tulee olemaan koulussa vain sadankuudenkymmenen kilometrin päässä minusta. Puolitoista tuntia junalla, ei kahdeksan tuntia lentokoneessa. Like, oh my God. En vieläkään ole täysin sisäistänyt asiaa.

(Nimenmuutoshakemukseni meni eilen läpi, yritin kirjoittaa uuden allekirjoituksen kaupassa ja melkein nauroin ääneen kun muistin vasta sanan puolessavälissä miten kynän kuuluu kaartua. Hassua.)

267

Tiedän olevani vain ylihuolehtivainen isosisko, että veljeni on jo aikuinen ihminen jolla on kaikki ihan hyvin, mutta - mutta. Lennosta väsähtäneen Pikkuveljen vasen jalka nykii hänen nukkuessa ikkunoiden alla ilta-auringossa, ja koko sieluni täyttyy tarpeesta suojella häntä, etsiä käsiini jokainen ihminen joka on ikinä edes ajatellut hänen satuttamistaan ja repiä heidät kappaleiksi raaja raajalta. Me emme ole niitä jotka puhuvat ikävöimisestä tai rakastamisesta ääneen, emme ainakaan selvin päin, mutta hän avasi hymyillen Helsingin asunnon oven tänä aamuna emmekä koko päivänä ole olleet kahta metriä kauempana toisistamme: minä seuraan ääneti perässä kun Pikkuveli siirtyy keittiöstä olohuoneeseen langattoman netin ylettyville, Pikkuveli pyytää minut seuraksi keskustaan ja väittelemme (vahvalla virginianmurteella eikä mitään kivuliaan itsetietoista RP:tä) Stockmannilla ruskeiden vaatteiden hyvistä ja huonoista puolista. Myyjä katsoo siistejä vaatteitamme ja kysyy kohteliaasti että can I help you with anything, eikä pysty pidättelemään hämmennystään kun vastaan sujuvalla suomen kielellä. Juoksemme kaupasta kauppaan ja nauramme ja nauramme ja nauramme.

(Pikkuveli näyttää niin isältämme että olen säännöllisin väliajoin purskahtaa itkuun. Välillä en toivo mitään enemmän kuin että perheeni muuttaisi takaisin Suomeen, tai edes Eurooppaan. Olen niin kovin yksinäinen.)

Huomenna menemme isovanhempien ja enon perheen kanssa Tallinnaan päiväksi. En millään jaksaisi, sen puolen serkut ovat kovin ...teini-ikäisiä... enkä oikein tule toimeen heidän äitinsä kanssa, mutta onneksi voin paeta enon ja Pikkuveljen kanssa pieniin nurkkakauppoihin ja puhua niin nopeasti ettei kukaan muu pysy perässä.