So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself and I
Didn't know I was lost
Istun bussissa matkalla Helsinkiin ja hymyilen Aviciin soidessa iPodissani. Uskomatonta, kuinka kappale jonka on kuullut sata kertaa sadassa eri tilanteessa jumittuu muistissa kiinni yhteen ainoaan.
(Minä ja Pikkuveli menemme taksilla Sanlitunr'sta Pekingin keskustaan, paikkaan jota ei löydä ellei tiedä missä se on: kämäisen snägärin vessakäytävän päässä on vipu seinän nurkassa, sitä painamalla avaa salaoven jonka takaa löytyy jättimäinen klubi. Tilaamme tarjoilijalta sujuvalla kiinalla kymmenen kuain shotin toisensa jälkeen, minä sytytän tupakan ja nauran Pikkuveljen luokkakaverin flirttiyrityksille, Pikkuveli ottaa selfien kanssani ja selittää innoissaan jotain kvanttifysiikasta.)
Eilisissä kuorotreeneissä Lento ryntäsi heti halaamaan minua, kertomaan päivästään ja esittelemään ostoksiaan. Minäkin vilautan uutta hamekangastani, ja hehkutamme yhdessä levottoman kukka-lehti-lintu-perhoskuvion ihanuutta. Kiuru nauraa kanssani kahvitauolla keksivalikoimasta, Lintu kiroaa kanssani sitä kuinka jonkun sanoessa B ei nykyään voi ikinä kysymättä tietää tarkoitetaanko sillä H:ta vai alennettua H:ta. En vieläkään ymmärrä, mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä ihmiset.
Tänään menen viettämään iltaa Lokin kanssa, pitkästä aikaa olemme jossain muualla kuin minun ja Marjan asunnossa. alunperin meidän piti mennä Vantaalle Lokin ja hänen miehensä luo, mutta miehellä onkin aikainen työaamu huomenna niin päätimme repäistä - jos minulla kerran on vapaassa käytössä perheemme asunto Helsingin keskustassa, miksemme saman tien mene sinne juhlistamaan iltaa pitkän kaavan kautta.
Alan ihan oikeasti uskoa, että minusta tulee vielä onnellinen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lokki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lokki. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
lauantai 28. helmikuuta 2015
credits clean
Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.
(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)
Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.
(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)
Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
wait a minute
Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä, epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.
Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.
Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.
...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.
(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)
Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.
Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.
Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.
...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.
(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)
Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
geronimo
"Siis se oli tosi samanlainen kuin sä, silleen oikeen hyvällä tavalla! Te vaikutatte sopivan tosi hyvin yhteen", Lintu sanoo minulle hymyillen kuoron hallituksen kokouksessa. Änkytän posket punaisena enkä tiedä minne päin katsoa, mutta hymyilen silti niin leveästi että tytöt jatkavat huoletta saman puheenaiheen parissa: Heli vieressäni joidenkin päivien takaisissa kuorokaverin juhlissa, käteni lepäämässä hänen alaselällään tuntikausia pidempään kuin olisin uskonut meidän kummankaan jaksavan. (Minä Helin isosiskon synttäreillä aikaisemmin päivällä, kauhusta kankea ja niin kovin hiljainen, mutta paikalla, kutsun saaneena.) Hypistelen puhelintani enkä välillä ole uskoa elämää todeksi.
Onneksi elämässäni on niin paljon niin ihania ihmisiä tasapainottamassa, muuten en tiedä miten jaksaisin tätä jaksoa koulussa loppuun asti. Jokainen päivä on tuskaa, tunneilla istutaan muttei oikeasti tehdä yhtään mitään, näyttöpäivät lähestyy mutta opettajien ammattitaidottomuuden takia en osaa yhtään mitään - kuinka minun on tarkoitus tehdä liiketoimintasuunnitelma jos en tiedä eri yritysmuotojen eroja? Kuinka pitäisi tehdä pihasuunnitelman budjettilaskelmat jos en edes tiedä mitä kaikkea kiveyksen laittmaiseen tarvitaan? Meillä kuitenkin on todella päteviä ja oppilaidenkin keskuudessa suosittuja opettajia, miksi meille sitten annetaan ne joilla ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta? Turhauttaa niin paljon että olen alkaa itkeä joka kerta kun ajattelen asiaa kunnolla, en tiedä miten minun kuuluisi läpäistä nämä saatanan helvetin vitun toivottomat kurssit. Kurssit, joista toista kaiken lisäksi ihan oikeasti odotin todella innolla. Se siitä sitten. Onneksi lauantaina alkaa hiihtoloma, saa sentään viikon vapaata - muutama Marjaton päivä hänen ollessaan toisessa kaupungissa, sitten matkustan pariksi päiväksi Lokin ja hänen puolisonsa luo (en ymmärrä miten en vielä ole käynyt heidän uudessa asunnossaan, herraisä).
Väsyttää ihan kamalasti. Oikeastaan olisi pitänyt olla jo tunti sitten unessa, huomenna on kovin aikainen herätys taas yhtä täysin turhaa koulupäivää varten, mutta kaikki kurja tuntuu haittaavan paljon vähemmän kun omat vaatteet tuoksuvat ihan toiselta. Käperryn tuoliin, suljen silmäni ja hymyilen.
Onneksi elämässäni on niin paljon niin ihania ihmisiä tasapainottamassa, muuten en tiedä miten jaksaisin tätä jaksoa koulussa loppuun asti. Jokainen päivä on tuskaa, tunneilla istutaan muttei oikeasti tehdä yhtään mitään, näyttöpäivät lähestyy mutta opettajien ammattitaidottomuuden takia en osaa yhtään mitään - kuinka minun on tarkoitus tehdä liiketoimintasuunnitelma jos en tiedä eri yritysmuotojen eroja? Kuinka pitäisi tehdä pihasuunnitelman budjettilaskelmat jos en edes tiedä mitä kaikkea kiveyksen laittmaiseen tarvitaan? Meillä kuitenkin on todella päteviä ja oppilaidenkin keskuudessa suosittuja opettajia, miksi meille sitten annetaan ne joilla ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta? Turhauttaa niin paljon että olen alkaa itkeä joka kerta kun ajattelen asiaa kunnolla, en tiedä miten minun kuuluisi läpäistä nämä saatanan helvetin vitun toivottomat kurssit. Kurssit, joista toista kaiken lisäksi ihan oikeasti odotin todella innolla. Se siitä sitten. Onneksi lauantaina alkaa hiihtoloma, saa sentään viikon vapaata - muutama Marjaton päivä hänen ollessaan toisessa kaupungissa, sitten matkustan pariksi päiväksi Lokin ja hänen puolisonsa luo (en ymmärrä miten en vielä ole käynyt heidän uudessa asunnossaan, herraisä).
Väsyttää ihan kamalasti. Oikeastaan olisi pitänyt olla jo tunti sitten unessa, huomenna on kovin aikainen herätys taas yhtä täysin turhaa koulupäivää varten, mutta kaikki kurja tuntuu haittaavan paljon vähemmän kun omat vaatteet tuoksuvat ihan toiselta. Käperryn tuoliin, suljen silmäni ja hymyilen.
tiistai 13. tammikuuta 2015
vapautettu kuningatar
Kalenterini täyttyy merkinnöistä. Yrittäjyystunteja, kuorotreenit, Lokki yöksi meille, pihasuunnittelua, varaa konserttipaikka toukokuulle, Helin kanssa Ikeaan, pyydä bussifirmalta tarjous metsäleirin kuljetuksia varten, Kiharan kanssa kahville, tee sitä, muista tämä. En ahdistu vaikka rivit täyttyvät, jos väsyn niin sitten perun tai delegoin tai pidän vapaapäivän, mutta yksi viikko, yksi päivä, yksi tunti kerrallaan: turha minun on stressata sitä, että mitä jos tulevaisuudessa ahdistaa. Keskityn vain tähän hetkeen, sitten vasta seuraavaan.
(En aina, en ilman meikkiä tai ilman sieviä vaatteita, en väsyneenä. Alan kuitenkin uskoa enemmän ja enemmän sitä että kelpaan, oli painoni tämä tai x kiloa sinne tänne. Ja tänään, näissä meikeissä, tällä tukalla, näillä vaatteilla: kyllä, kelpaan enemmän kuin hyvin.)
(Oma kehu haisee, mutta niin kovin monen vuoden itseinhon jälkeen saan ehkä suoda itselleni joitain poikkeuksia.)
Kuoroharkat jaksavat aina piristää, myös tänään täysin pieleen menneen iltapäivän jälkeen. Nauran muiden kanssa todella epäilyttävän kuuloisille lyriikoile (runoruhtinas intouneena koskevi kanneltaan - Sibelius, senkin vanha kettu) ja käsistä pitkässä kaaressa singahtavalle virkkuukoukulle ja ystävien toilailuille. Menen nuoteissa sekaisin kun vaivihkaa vilkaisen puhelinta, vierustoverini tärisee naurua pidätellessä kun minä laulan ihan omiani.
"Sä et oikeen kuulosta siltä että se on vaan -"
"Mä tiiän, helvetti, mä tiiän."
Tiedän miltä en kuulosta; tiedän miltä kuulostan.
Kuinka voi tapahtua niin paljon ilman, että mikään muuttuu?
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
and never brought to mind
Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.
Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.
Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.
Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.
Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.
Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.
Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.
Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.
Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.
Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!
Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.
Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!
Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D
Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.
Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.
Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.
Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.
Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.
Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.
Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.
Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!
Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.
Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.
Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.
Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!
Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.
Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.
Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.
Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.
Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.
Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.
Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.
Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.
Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.
Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!
Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.
Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!
Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D
Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.
Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.
Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.
Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.
Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.
Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.
Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.
Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!
Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.
Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.
Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.
Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!
Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.
Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
kehtolaulu
...Ja jotenkin on taas sunnuntai. Miten aika menee näin nopeasti? Onneksi viikonloppu oli ihana: uusi tatuointi koristaa kylkeäni, perjantaiset pikkujoulut Lokin ja Poikien (plus vierailevina tähtinä Pikkuveli ja Appelsiinin vaimo) kanssa olivat hauskimmat epäbileet mitä meillä on vuosikausiin ollut, jos lokakuun Verdi-projektia ei lasketa niin en muista milloin olisin viimeksi laulanut yhtä hyvin kuin eilisessä joulukonsertisssa, ja viime yö meni rauhallisesti lapsenlikkana valvoessa.
("Sä voit ihan hyvin jäädä tänne nukkumaan kun meillä meni näin myöhään, ei tarvii kävellä kotiin jos et jaksa", pikkuruisen nukkuvan mytyn äiti sanoo tullessaan kotiin kellon lähestyessä jo viittä aamulla.
"Kiitti mutta kyllä mä meen kotiin, en nuku kovin hyvin vieraissa paikoissa", sanon vältellen hänen katsettaan. En viitsi kertoa koko totuutta - sitä, ettei minulla ole iltalääkkeitä mukanani, ja siitä on yli puolitoista vuotta kun olen viimeksi nukkunut yli kolmea tuntia putkeen ilman niiden apua. Hävettää.)
Huomenna pitää mennä takaisin työssäoppimaan, enää viisi päivää ennen kuin joululoma alkaa, plus kolme palkallista työpäivää samassa paikassa, ja sitten voin hypätä ensimmäiseen bussiin kohti etelää. Täti, setä, molemmat serkut ja Pikkuveli; kerrankin kaikki tärkeimmät koolla samaan aikaan. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja mielenrauhaa. Olisipa jo kymmenen päivän päästä.
(Voin muuten kertoa että kylkiluiden päälle tatuoiminen sattuu aivan helvetin vitusti, paljon enemmän kuin jopa jalkapöydän jänteiden päälle. Pikkuveljen käsi murjoutui puristuksestani aika tehokkaasti, mutta olen silti ylpeä kun en huutanut ja/tai itkenyt niin kuin useimmat kuulemma tekevät - vaikka myönnän että kuvan valmistuttua olin niin sekaisin kivusta ja adrenaliinista etten edes kyennyt laskemaan seteleitä tatuoijalle, vaan annoin tärisevin käsin lompakkoni Lokille hoidettavaksi sillä aikaa kun itse laskeuduin takaisin istumaan ja tasaamaan hengitystäni. Oli kyllä kivun arvoista, katson viivojen hengitykseni tahtiin liikkumista ja hymyilen.)
perjantai 12. joulukuuta 2014
da komm ich
Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.
Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.
Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.
(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)
Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.
Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.
(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
we are
Terapiaryhmässä käymme läpi vuorovaikutustaitoja, puhumme vihanhallinnasta ja käymme läpi vuorovaikutustilanteiden tavoitteita ja niiden keskeisiä ristiriitoja. Tympii oma käyttäytymiseni, milloin oikein opin laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen? Miksen osaa laittaa itsekunnioitusta muiden ihmisten halujen ja tarpeiden edelle?
("No koska... En tiiä. En haluu olla pettymys muille, haluun että musta pidetään.")
(Tuntuu taas kuin en osaisi pitää suutani kiinni kahta sekuntia pidempään kerralla, miten muut eivät jo ole ärsyynnyksestä kuristaneet minua kun olen koko ajan äänessä?)
Lokki tulee meille viikonlopuksi, onneksi.
("No koska... En tiiä. En haluu olla pettymys muille, haluun että musta pidetään.")
(Tuntuu taas kuin en osaisi pitää suutani kiinni kahta sekuntia pidempään kerralla, miten muut eivät jo ole ärsyynnyksestä kuristaneet minua kun olen koko ajan äänessä?)
Lokki tulee meille viikonlopuksi, onneksi.
maanantai 3. marraskuuta 2014
we can do it, we can do it
Minulla on päällä fleece-vuoratut villasukat, vaaleanpunaiset sydänkuvioiset pyjamahousut sekä sedän (vihdoin, vihdoin päättyneeltä rauhanturvaajavuodelta) Somaliasta tuotu mzungu-paita, istun keittiön pöydän ääressä ja olen niin kovin hukassa. Mitä minun on tarkoitus tehdä nyt, kun Verdi-konsertti on ohi? Minulla oli niin paljon suunniteltuna loppuvuodelle, mutta nyt... niin. Nyt ei enää ole. Lauantaina laulan Appelsiinin häissä ja sen jälkeen ei ole enää mitään muuta kuin joulukonsertti, minulla ei ole mitään muuta mihin keskittyä kuin vituiksi menevä koulu ja oma yksinäisyyteni.
Onneksi Lokki puolisoineen on tulossa viikonloppuna Tampereelle Appelsiinin häitä varten. Emme ole nähneet kahteen kuukauteen, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä - jestas, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä silloin kun emme vielä edes tienneet toistemme olemassaolosta, lukiossa eri puolilla Suomea yli puoli vuosikymmentä sitten. Onneksi Lokin puoliso tulee sekä minun että Poikien kanssa hyvin toimeen (muistaakseni yksi heistä on kerran saunassa sammunut puoliksi hänen syliinsä, tervetuloa Hervantaan), niin häntä tuskin haittaa että Lokki todennäköisesti viettää suurimman osan illasta minun vieressäni; en usko milloinkaan tarvinneeni yhtä paljon Lokin hajuvedeltä tuoksuvaa halausta, Disney- ja Moulin Rouge! -viittauksia tai silmiä jotka eivät katso minua säälivästi kun en osaa puhua tunteistani muuten kuin äänekkään huumorin keskellä suu täynnä sarkasmia. "Hah, vituiks menee ku Jeesuksen pääsiäinen, mut mitä muuta on uutta - tuskin tietäisin miten päin olla jos elämä olis raiteillaan."
Onneksi Lokki puolisoineen on tulossa viikonloppuna Tampereelle Appelsiinin häitä varten. Emme ole nähneet kahteen kuukauteen, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä - jestas, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä silloin kun emme vielä edes tienneet toistemme olemassaolosta, lukiossa eri puolilla Suomea yli puoli vuosikymmentä sitten. Onneksi Lokin puoliso tulee sekä minun että Poikien kanssa hyvin toimeen (muistaakseni yksi heistä on kerran saunassa sammunut puoliksi hänen syliinsä, tervetuloa Hervantaan), niin häntä tuskin haittaa että Lokki todennäköisesti viettää suurimman osan illasta minun vieressäni; en usko milloinkaan tarvinneeni yhtä paljon Lokin hajuvedeltä tuoksuvaa halausta, Disney- ja Moulin Rouge! -viittauksia tai silmiä jotka eivät katso minua säälivästi kun en osaa puhua tunteistani muuten kuin äänekkään huumorin keskellä suu täynnä sarkasmia. "Hah, vituiks menee ku Jeesuksen pääsiäinen, mut mitä muuta on uutta - tuskin tietäisin miten päin olla jos elämä olis raiteillaan."
perjantai 3. lokakuuta 2014
290
"TUUT TÄNNE JA OOT MUN KANSSA"
Nauran lukiessani Lokin pitkin iltaa laittamia viestejä museoista ja pubeista ja liian äänekkäistä hostellivieraista. Hän yrittää maanitella minua lähtemään luokseen Lontooseen, itkettää vähän kun en voi suostua; vasta kuukausi eri kaupungeissa mutta se tuntuu jo vuodelta, minkä lisäksi Lontoo Lontoo Lontoo Lontoo kuinka voi ihminen ikävöidä yhtä kaupunkia näin paljon? Thamesin epäilyttävän värinen (ja hajuinen) vesi, bussilinjat joita ei ole mitään toivoa ymmärtää, sää joka on yhdeksänkymmentäprosenttisesti harmaa, se hämmentävä tosiasia että Circle Linella päätyy aina menemään vahingossa sitä pidempää kautta - mutta toisaalta, kassalla there you go love sanovat kaupan myyjät, Tower Bridgen nurkassa oleva Starbucks, Chinatown perjantai-iltana, se yksi suklaakeksien makuinen kermalikööri jota en ole mistään muualta löytänyt, päiväkausia kestävät museo- ja nörttikierrokset, Green Parkin yllättävä hiljaisuus iltakymmeneltä. Satatuhatta täydellistä muistoa.
Yritän muistaa että jos minulla ei ole varaa ostaa Valintatalosta appelsiinia niin minulla ei todellakaan ole varaa käyttää opintolainaani nyt heti tällä sekunnilla milloin lähtee seuraava lento spontaaniin ulkomaanmatkaan, ei vaikka kuinka kodin seinät kaatuisivat päälle ja haluan vain halata parasta ystävääni.
(En oikeasti ollut osannut valmistautua siihen, miten paljon ikävöin Lokkia. Viisi vuotta aamuluentoja, esseiden kirjoittamisen välttelyä varten kehitettyjä shoppailupäiviä, valkoviinin- ja Disneyntäytteisiä tyttöjeniltoja, opiskelijabileitä ja syntymäpäiviä ja pikkujouluja ja vappuja, spontaaneja reissuja Jyväskylään ja Helsinkiin ja Naantaliin ja Lontooseen ja ties minne ja ties mitä. Nyt olen yhtäkkiä yksin, en tietenkään yksin yksin mutta silti, jokin oleellinen osa Tamperetta puuttuu.)
Nauran lukiessani Lokin pitkin iltaa laittamia viestejä museoista ja pubeista ja liian äänekkäistä hostellivieraista. Hän yrittää maanitella minua lähtemään luokseen Lontooseen, itkettää vähän kun en voi suostua; vasta kuukausi eri kaupungeissa mutta se tuntuu jo vuodelta, minkä lisäksi Lontoo Lontoo Lontoo Lontoo kuinka voi ihminen ikävöidä yhtä kaupunkia näin paljon? Thamesin epäilyttävän värinen (ja hajuinen) vesi, bussilinjat joita ei ole mitään toivoa ymmärtää, sää joka on yhdeksänkymmentäprosenttisesti harmaa, se hämmentävä tosiasia että Circle Linella päätyy aina menemään vahingossa sitä pidempää kautta - mutta toisaalta, kassalla there you go love sanovat kaupan myyjät, Tower Bridgen nurkassa oleva Starbucks, Chinatown perjantai-iltana, se yksi suklaakeksien makuinen kermalikööri jota en ole mistään muualta löytänyt, päiväkausia kestävät museo- ja nörttikierrokset, Green Parkin yllättävä hiljaisuus iltakymmeneltä. Satatuhatta täydellistä muistoa.
Yritän muistaa että jos minulla ei ole varaa ostaa Valintatalosta appelsiinia niin minulla ei todellakaan ole varaa käyttää opintolainaani nyt heti tällä sekunnilla milloin lähtee seuraava lento spontaaniin ulkomaanmatkaan, ei vaikka kuinka kodin seinät kaatuisivat päälle ja haluan vain halata parasta ystävääni.
(En oikeasti ollut osannut valmistautua siihen, miten paljon ikävöin Lokkia. Viisi vuotta aamuluentoja, esseiden kirjoittamisen välttelyä varten kehitettyjä shoppailupäiviä, valkoviinin- ja Disneyntäytteisiä tyttöjeniltoja, opiskelijabileitä ja syntymäpäiviä ja pikkujouluja ja vappuja, spontaaneja reissuja Jyväskylään ja Helsinkiin ja Naantaliin ja Lontooseen ja ties minne ja ties mitä. Nyt olen yhtäkkiä yksin, en tietenkään yksin yksin mutta silti, jokin oleellinen osa Tamperetta puuttuu.)
perjantai 8. elokuuta 2014
270
Pikkuveli lähti ulos juhlimaan minun, Lokin, Sinin ja poikien kanssa saatuaan yhtäkkiä tietää saaneensa paikan yliopistossa Suomessa. Nauramme ja juomme ja nauramme lisää, viihdytämne muita keskustelemalla kiinaksi Lokin rinnoista ja vertailemalla nuorisokulttuuria eri maista. Törmään puoleen kuorostani baarissa, kysyn ketkä kaikki muutkin ovat päässeet laulamaan syyskauden ajan filharmonisten kanssa, hymyilen ja vitsailen ja tutustun uusiin ihmisiin mutta en oikeasti pysty keskittymään mihinkään kunnolla koska Pikkuveli muuttaa Suomeen, tajuatteko se muuttaa Suomeen, en enää ole yksin täällä, rakas pikkuiseni tulee olemaan koulussa vain sadankuudenkymmenen kilometrin päässä minusta. Puolitoista tuntia junalla, ei kahdeksan tuntia lentokoneessa. Like, oh my God. En vieläkään ole täysin sisäistänyt asiaa.
(Nimenmuutoshakemukseni meni eilen läpi, yritin kirjoittaa uuden allekirjoituksen kaupassa ja melkein nauroin ääneen kun muistin vasta sanan puolessavälissä miten kynän kuuluu kaartua. Hassua.)
(Nimenmuutoshakemukseni meni eilen läpi, yritin kirjoittaa uuden allekirjoituksen kaupassa ja melkein nauroin ääneen kun muistin vasta sanan puolessavälissä miten kynän kuuluu kaartua. Hassua.)
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
261
Taas yksi luku lisää. Tuntuu kuin ihan vasta äsken olisin ollut viettämässä 19. syntymäpäivääni; nyt olen jo 23, eri kaupugissa, eri ihmisten kanssa, eri elämässä. Ehkä se ei loppujen lopuksi olekaan niin kamala asia - vaikka silloin oli paljon hyvää, niin en minä ikuisesti haluaisi jumittua meneisyyteen. There are 7 billion people in the world. Why are you letting one of them them ruin your life?
Vaikka ilmasto sekä ulkona että sisällä läheni trooppisia lukemia, en muista milloin olisi ollut yhtä onnistunut syntymäpäivä: kaikki Pikkuisen ja Appelsiinin puoliskoja myöten olivat paikalla, pöytää koristi yhteensä viisi- vai kuusitoista keksipakettia ja sain ihania lahjoja, ja jaksoimme jopa lähteä yöllä vielä keskustaan baariin. (Vilkuilin nauraen Lokin kanssa terassilla istuvaa brunettea, mutta lopulta lähdin kiltisti viimeisellä bussilla kotiin nukkumaan.) Nukuin kippurassa kissan vieressä, maailma antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kerrankin unettomat unet.
(Olo oli - on - kuin jättiläisellä, mutta yritin olla antamatta sen haitata. Miten voi ihminen näyttää näin oksettavalta, miten miten miten miten?)
Vaikka ilmasto sekä ulkona että sisällä läheni trooppisia lukemia, en muista milloin olisi ollut yhtä onnistunut syntymäpäivä: kaikki Pikkuisen ja Appelsiinin puoliskoja myöten olivat paikalla, pöytää koristi yhteensä viisi- vai kuusitoista keksipakettia ja sain ihania lahjoja, ja jaksoimme jopa lähteä yöllä vielä keskustaan baariin. (Vilkuilin nauraen Lokin kanssa terassilla istuvaa brunettea, mutta lopulta lähdin kiltisti viimeisellä bussilla kotiin nukkumaan.) Nukuin kippurassa kissan vieressä, maailma antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kerrankin unettomat unet.
(Olo oli - on - kuin jättiläisellä, mutta yritin olla antamatta sen haitata. Miten voi ihminen näyttää näin oksettavalta, miten miten miten miten?)
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
260
"meni niin hyvin ku voi tilanteen huomioon ottaen vaan mennä, istuttiin puoltoista tuntia puistossa juttelemassa ja mä sain jopa pyydettyä kasvotusten anteeks siltä ja se sanoi että saan anteeksi, ja ku lähdettiin ni halattiin ja sanottiin että olis kiva jos pysyttäis kunnolla yhteyksissä ja vittu en tajua miks mä itken, kaikki meni hyvin ja tunteet ei palannut, miksi vitussa mä istun bussissa ja itken ja oksettaa ja itken"
Lähetän bussista tärisevin käsin sekavan viestin Lokille, hän sanoo että se on varmaan vain kaiken jännityksen purkautumista. Ehkä niin, toivottavasti.
(Lappitytön kasvot eivät ole muuttuneet ollenkaan ja hän kuulostaa aivan samalta kun puolitoista (kaksi kolme neljä melkein viisi) vuotta sitten mutta silti kaikki on toisin, hän puhuu miehestään enkä minä enää muista hänen parhaan ystävän siskon nimeä, hänellä on punainen panta lyhyessä tukassa ja minä olen vaaleatukkainen ja meikitön. Nypin nurmikkoa edessäni enkä uskalla katsoa häntä silmiin kertoessani kuinka pahoillani olen.)
Lokin viestit saavat minut lopulta tasaamaan hengitykseni; yritän muistaa terapeutin sanat tunteiden kokemisesta ja hyväksymisestä enkä laita musiikkia korviin ennen kuin olen istunut yli tunnin bussissa yrittämässä ymmärtää kaikkea. En ole varma tulinko yhtään mihinkään tulokseen, mutta Brahmsin unkarilaisten tanssien alkaessa soida käteni eivät enää tärise.
Viikon pakomatkan jälkeen olen taas Tampereella. En millään malttaisi mennä nukkumaan, haluan kuunnella viulusonaatteja ja lukea kirjaa (ja haaveilla pitkästä aikaa syömättömyydestä, mutta sitä ei tarvitse kertoa kenellekään).
Lähetän bussista tärisevin käsin sekavan viestin Lokille, hän sanoo että se on varmaan vain kaiken jännityksen purkautumista. Ehkä niin, toivottavasti.
(Lappitytön kasvot eivät ole muuttuneet ollenkaan ja hän kuulostaa aivan samalta kun puolitoista (kaksi kolme neljä melkein viisi) vuotta sitten mutta silti kaikki on toisin, hän puhuu miehestään enkä minä enää muista hänen parhaan ystävän siskon nimeä, hänellä on punainen panta lyhyessä tukassa ja minä olen vaaleatukkainen ja meikitön. Nypin nurmikkoa edessäni enkä uskalla katsoa häntä silmiin kertoessani kuinka pahoillani olen.)
Lokin viestit saavat minut lopulta tasaamaan hengitykseni; yritän muistaa terapeutin sanat tunteiden kokemisesta ja hyväksymisestä enkä laita musiikkia korviin ennen kuin olen istunut yli tunnin bussissa yrittämässä ymmärtää kaikkea. En ole varma tulinko yhtään mihinkään tulokseen, mutta Brahmsin unkarilaisten tanssien alkaessa soida käteni eivät enää tärise.
Viikon pakomatkan jälkeen olen taas Tampereella. En millään malttaisi mennä nukkumaan, haluan kuunnella viulusonaatteja ja lukea kirjaa (ja haaveilla pitkästä aikaa syömättömyydestä, mutta sitä ei tarvitse kertoa kenellekään).
torstai 26. kesäkuuta 2014
255
Välillä haluan repiä ihoni kappaleiksi vain jotta se sopisi yhteen sieluni kanssa, jotta ulkokuoreni näyttäisi samalta kuin sisukseni.
Mutta ei, neulon pipoa sinisestä silkkilangasta ja katson kaikki Sherlock-jaksot putkeen, uudelleenistutan rönsyliljani vaaleanpunaiseen ruukkuun ja nukun kissa kiinni kyljessäni.
"anteeks mä tiedän että kello on keskellä yötä ja sä oot lomalla mutta appelsiini kyselee milloin käy ramboilta enkä mä uskalla sanoa tulevani koska pelkään että multa kysytään mitä kuuluu enkä keksi tarpeeks nopeesti valetta peittämään sitä että oon yksin ja tuntuu kuin hukkuisin"
Mutta ei, neulon pipoa sinisestä silkkilangasta ja katson kaikki Sherlock-jaksot putkeen, uudelleenistutan rönsyliljani vaaleanpunaiseen ruukkuun ja nukun kissa kiinni kyljessäni.
"anteeks mä tiedän että kello on keskellä yötä ja sä oot lomalla mutta appelsiini kyselee milloin käy ramboilta enkä mä uskalla sanoa tulevani koska pelkään että multa kysytään mitä kuuluu enkä keksi tarpeeks nopeesti valetta peittämään sitä että oon yksin ja tuntuu kuin hukkuisin"
tiistai 10. kesäkuuta 2014
hold your breath and
Makaan yksin sängyssä ja tuijotan kattoa. Mietin vuorotellen lakanoideni uudelleen verellä tahraamista, lääkevarastoni viinipullon kanssa kurkusta alas huuhtomista, ja jonkun kaverin tänne pyytämistä. Mutta ei, en voi pyytää tänne ketään, en pysty - kysyin Lokilta jo hänen työvuorojaan mutta en kyennyt pyytämään häntä viettämään vapaailtaansa täällä, tuijotan tekstiviestikenttää itkien epätoivosta enkä siltikään voi pyytää toista ihmistä haaskaamaan aikaansa minuun.
(Marja lähti perjantaina riidan jälkeen ovet paukkuen Turkuun, hänen piti palata sunnuntaina mutta eipä kuulu mitään - en tiedä milloin hän tulee takaisin, vai tuleeko ollenkaan. Ei häntä tunnu paljon kiinnostavan se, että minun täytyy pysyä kotona ruokkimassa hänen kissaansa sillä aikaa kun hän murjottaa tyttöystävänsä luona. En voisi lähteä minnekään vaikka olisi paikka jonne mennä.)
En muista milloin olen käynyt viimeksi suihkussa, ehkä joskus viime viikolla. Lauantaina, ehkä? En jaksa välittää.
Taidan pukea vanhan lippiksen päähän ja lähteä käyttämään viimeiset euroni Alkoon. Ehkä tänä iltana uskallan -
(Marja lähti perjantaina riidan jälkeen ovet paukkuen Turkuun, hänen piti palata sunnuntaina mutta eipä kuulu mitään - en tiedä milloin hän tulee takaisin, vai tuleeko ollenkaan. Ei häntä tunnu paljon kiinnostavan se, että minun täytyy pysyä kotona ruokkimassa hänen kissaansa sillä aikaa kun hän murjottaa tyttöystävänsä luona. En voisi lähteä minnekään vaikka olisi paikka jonne mennä.)
En muista milloin olen käynyt viimeksi suihkussa, ehkä joskus viime viikolla. Lauantaina, ehkä? En jaksa välittää.
Taidan pukea vanhan lippiksen päähän ja lähteä käyttämään viimeiset euroni Alkoon. Ehkä tänä iltana uskallan -
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
without you i'm nothing
Päivät kiitävät ohi huomaamatta. Äskenhän vasta oli perjantaiaamu ja kirosin töissä puukkoa jota ei ole teroitettu miesmuistiin, äskenhän vasta makasin pää Lokin sylissä hänen silittäessä tukkaani, äskenhän vasta kasasin materiaaleja askarteluprojektia varten, äskenhän vasta vihasin itseäni kun sorruin ahmimaan taas kerran.
Tänään heräsin aikaisin ja menin pienen arthouse-teatteriin takanurkkaan katsomaan elokuvaa joka sai kyyneleet valumaan niin vuolaasti että hävettäisi - hävettäisi, ellei katsomon kaikilla seitsemällä muulla ihmisellä olisi olleet yhtä kosteat silmät. Yksi nainen lähti kesken pois kun ei kestänyt katsoa ruoskimisen aiheuttamaa verisumua, minunkin piti kääntää katse pois useamman kerran mutta en periaatteesta suostunut poistumaan sen takia etten kestä totuutta.
(Kotona luen sähköpostiin saapuneen puolueeni uutiskirjeen ja mietin, miten ihmisoikeudet voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan olla edelleen niin vaikea asia.)
(Arthur's Seat, Blackness, Bo'ness, Dalkeith; Museum of Childhood, National Museum of Scotland, Scottish National Gallery; Royal Botanic Garden, Princes Park, Castle Rock, Holyrood Park; South Bridge Vaults, Greyfriars Kirkyard, Covenanters Prison... Suunnittelen lähteväni yksin Edinburghiin viikoksi kesällä. Siitä on liian kauan kun olen ollut yksin reissussa, haluan voida mennä vain oman mieleni mukaan: jos tahdon käydä päivän aikana kolmella turisteille suunnatulla kauhukierroksella niin minähän käyn, jos haluan viettää kaksi kokonaista päivää vain kävelemässä Skotlannin rannikolla niin pakkaan kengät laukkuun ja lähden. Viime kerralla vietin lauantai-illan katsellen hautakiviä joiden alla mätänevät ruumiit antoivat nimensä J. K. Rowlingin hahmoille; muistan edelleen kylmät väreet, jotka kulkivat lävitseni nähdessäni tekstin Thomas Riddell Esq, also: Thomas Riddell Esq, his son.)
hold your breath and count to ten,
and fall apart and start again,
hold your breath and count to ten,
start again, start again
perjantai 21. helmikuuta 2014
arvostamme näet
Viillän töissä sormeni haavoille ensin rautalangalla ja sitten karhunheinällä, kynsilakat kuolevat alle tunnissa ja joka paikkaan sattuu mutta alan vihdoin oppia, teen maailman sievimpiä (pikkusieviä, aivoni kuiskaavat) pikkuruisia kimppuja gerberoista ja aspidistranlehdistä. Olen aivan rättiväsynyt koulun töiden kuoron terapian takia mutta nyt alkaa onneksi hiihtoloma, tänään lähden viettämään iltaa Poikien ja Lokin kanssa ja saan taas hengittää hetken.
Kyllä tämä tästä.
Kyllä tämä tästä.
perjantai 7. helmikuuta 2014
someone like you
Naputtelen raivokkaasti PlayStationin ohjainta Marjan nauraessa vieressä, sovin poikien ja Lokin kanssa illanviettoa kahden viikon päähän, suunnittelen kirpputorikierrosta Sinin kanssa, selittäen kikattaen Marjalle ja hänen tyttöystävälleen eilisillasta, syön jäätelöä suoraan purkista ja viimeistelen tarinaani Spotifyssa. Ensi viikolla on taas yksi tentti mutta en jaksa stressata siitä kovin paljon, en oikeastaan jaksa murehtia yhtään mistään kun sydämeltäni vierähtäneen kiven aiheuttama paineenmuutos on niin suuri että yhtäkkiä tuntuu kuin leijuisin.
(Kyllä minä tiedän että tämäkin menee ohi, kyllä minä tiedän että kohta palaan takaisin epätoivoon ja yksinäisyyteen ja junien aiheuttamaan hapenpuutteeseen, mutta ihan sama - aion nauttia tästä tunteesta täysin siemauksin niin kauan kun se kehossani on.)
can't put it off
"Poikki meni."
"Siis apua mitä kerro?"
"Mä ansaitsen parempaa."
Onko vielä tänään vai onko jo huominen? Alkoholi sumentaa ajatuksiani ja hidastaa sormien tanssia sekä puhelimen että tietokoneen näppäimillä.
Aamu meni aivan täysin päin helvettiä - nukuin pommiin, löin pääni suihkussa, unohdin kaikki paperit kotiin, riitelin vakuutusyhtiön kanssa, riitelin äidin kanssa, tentissä sokeriherne olikin vain ovelasti naamioitunut pensaspapu - mutta kaikesta huolimatta oli lopulta kumman helpottavaa saada sanottua sanat jotka ovat kuplineet sisälläni niin kovin monta päivää (viikkoa, kuukautta). "Kyllä mä ansaitsen tyttöystävän joka ees näyttää haluavansa mut/mua", heti perään soitan Lokille jo tutuksi käyneeestä vessakopista puolihysteerisesti nauraen, lopulta astun punaisin silmin takaisin luokkahuoneeseen ja kerron kukkakaupan tämän päivän tytöille että jos voisivat ystävällisesti vaikka repiä kansiossa olevan tilauslomakken pienenpieniksi palasiksi. "No ei tää nyt mikään varsinainen shokki meille kummallekaan ollut, oikeestaan oon oottanut tätä hetkeä tyyliin vuoden. Ihan hyvä saada kunnollinen päätös hommalle." Muistelen Lappitytön jälkeistä junamatkaa ja ...niin, kyllä tämä on parempi, ainakaan minä en ollut pelkuri, ainakin minä yritin; en jää loppuiäkseni jossittelemaan ja katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Laitan vielä Ässälle viestiä ja sovimme kahvit jollekin toiselle päivälle, toivomme molemmat ettei mene kovin kauaa ennen kuin pystymme Helin kanssa olemaan taas samassa olohuoneessa ilman hiljaisuuksia jotka raastavat itsetuntoani pala palalta pienemmäksi.
Lintsaan loppupäivän, sekä koulun että yksilöterapian, mutten jaksa tuntea kovinkaan huonoa omatuntoa. Seuraan puhelimen viestiäänien helinää Hervantaan, viittä vaille vieraassa asunnossa on vastassa tuikkivat silmät ja hämmentävän suuri koira, tutkin kirjahyllyä viinilasi kädessäni ja latelen sohvalla istuvalle tytölle ladattavaksi laitettavien leffojen nimiä. Tunti toisensa jälkeen kuluu ja pullo toisensa jälkeen tyhjenee, enkä lopulta ajattele mitään muuta kuin makeaa Rieslingiä ja lämpimiä käsiä etsimässä niskani kutiavia kohtia. Kello on jo sata kun kampean itseni ylös ja ulos; taksissa radio laulaa bye bye baby, baby goodbye ja minä hengitän rauhassa pitkästä aikaa.
"Siis apua mitä kerro?"
"Mä ansaitsen parempaa."
Onko vielä tänään vai onko jo huominen? Alkoholi sumentaa ajatuksiani ja hidastaa sormien tanssia sekä puhelimen että tietokoneen näppäimillä.
Aamu meni aivan täysin päin helvettiä - nukuin pommiin, löin pääni suihkussa, unohdin kaikki paperit kotiin, riitelin vakuutusyhtiön kanssa, riitelin äidin kanssa, tentissä sokeriherne olikin vain ovelasti naamioitunut pensaspapu - mutta kaikesta huolimatta oli lopulta kumman helpottavaa saada sanottua sanat jotka ovat kuplineet sisälläni niin kovin monta päivää (viikkoa, kuukautta). "Kyllä mä ansaitsen tyttöystävän joka ees näyttää haluavansa mut/mua", heti perään soitan Lokille jo tutuksi käyneeestä vessakopista puolihysteerisesti nauraen, lopulta astun punaisin silmin takaisin luokkahuoneeseen ja kerron kukkakaupan tämän päivän tytöille että jos voisivat ystävällisesti vaikka repiä kansiossa olevan tilauslomakken pienenpieniksi palasiksi. "No ei tää nyt mikään varsinainen shokki meille kummallekaan ollut, oikeestaan oon oottanut tätä hetkeä tyyliin vuoden. Ihan hyvä saada kunnollinen päätös hommalle." Muistelen Lappitytön jälkeistä junamatkaa ja ...niin, kyllä tämä on parempi, ainakaan minä en ollut pelkuri, ainakin minä yritin; en jää loppuiäkseni jossittelemaan ja katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Laitan vielä Ässälle viestiä ja sovimme kahvit jollekin toiselle päivälle, toivomme molemmat ettei mene kovin kauaa ennen kuin pystymme Helin kanssa olemaan taas samassa olohuoneessa ilman hiljaisuuksia jotka raastavat itsetuntoani pala palalta pienemmäksi.
Lintsaan loppupäivän, sekä koulun että yksilöterapian, mutten jaksa tuntea kovinkaan huonoa omatuntoa. Seuraan puhelimen viestiäänien helinää Hervantaan, viittä vaille vieraassa asunnossa on vastassa tuikkivat silmät ja hämmentävän suuri koira, tutkin kirjahyllyä viinilasi kädessäni ja latelen sohvalla istuvalle tytölle ladattavaksi laitettavien leffojen nimiä. Tunti toisensa jälkeen kuluu ja pullo toisensa jälkeen tyhjenee, enkä lopulta ajattele mitään muuta kuin makeaa Rieslingiä ja lämpimiä käsiä etsimässä niskani kutiavia kohtia. Kello on jo sata kun kampean itseni ylös ja ulos; taksissa radio laulaa bye bye baby, baby goodbye ja minä hengitän rauhassa pitkästä aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)